Aamupalalla on tarjolla pannukakkuja, itse tehtyjä säilykepersikoita, tuoreita munia ja oman puutarhan rypälemehua. Ruokarukous pidetään hiljaisuudessa, jonka rikkoo välillä määkäisy lammasaitauksesta. Muuten aamun rauha on täydellinen, sillä tässä talossa ei ole radiota, televisiota, tietokoneita, kännyköitä – tai edes sähköä.

Idyllin taakse kätkeytyy kuitenkin valtavasti työtä. Sitä tehdään aamuviidestä pimeän tuloon, sillä vaatteista alkaen kaikki mahdollinen tehdään itse ilman moderneja teknisiä apuvälineitä. Maanviljelyssä käytetään hevosta ja rakennukset pystytetään talkoilla.

OLEMME AMISSIEN luona Pennsylvaniassa tutustumassa tämän anabaptistisesta liikkeestä polveutuvan kristillisen yhteisön elämään. Erityisesti tuntuu tärkeältä näyttää perheemme teini-ikäisille, miten erilaista elämä voi olla.

Amissit tunnetaan teknologiakielteisyydestään, mutta kaikki keksinnöt eivät ole kiellettyjä. Aurinkopaneeleja voi käyttää, jääkaappi toimii propaanilla. Kunkin yhteisön johto päättää, mitä teknologiaa voidaan ottaa käyttöön ilman, että se häiritsee hengellistä ja yksinkertaisuuteen pyrkivää elämää, jossa ei haluta olla liian tiiviissä vuorovaikutuksessa tai riippuvaisia ympäröivästä maailmasta.

Tässä yhteisössä lankapuhelinta saa käyttää, mutta se on ulkorakennuksessa eikä sen soiminen siis koskaan häiritse sitä, mitä kulloinkin ollaan tekemässä.

Elämäntapaa on vaikea ymmärtää. Miksi alistua mielivaltaisilta tuntuviin sääntöihin, jotka ulottuvat hiustenleikkuusta koulutukseen? Miksi hyväksyä karttaminen tai lasten ruumiillinen kuritus? Ja miksi yli 90 prosenttia nuorista aikuisista haluaa sitoutua amissielämään, vaikka heille annetaan vapaus valita?

Vaikka amissit kokevat, että heidän kuuluu elää erossa maailmasta, he eivät tuomitse muiden elämäntapaa.

USKONTOSOSIOLOGI DONALD KRAYBILLIN mukaan amissien elämänasenne tiivistyy sanaan Gelassenheit, joka on kuin luostarimainen antiteesi länsimaiselle, yksilöä korostavalle maailmankatsomukselle. Se tarkoittaa rauhallisuutta, hyväksyntää ja alistumista. Luopumista omasta itsestä yhteisön, kirkon ja Jumalan hyväksi. Se näkyy kaikessa: miten puristetaan kättä, miten vastataan kysymyksiin. Omaa itseä ei korosteta, nöyryydellä pääsee pidemmälle.

Vaikka amissit kokevat, että heidän kuuluu elää erossa maailmasta, he eivät tuomitse muiden elämäntapaa. Sellainen olisi Jumalan paikalle asettumista.

Ja amisseilla menee hyvin. Yhteisöt kasvavat, tutkimuksissa on huomattu amissien olevan tyytyväisiä elämäänsä ja masennusta on valtaväestöä vähemmän.

Vierailun jälkeen omakin puhelin jää pitkäksi aikaa äänettömälle. Olisi oikeastaan kiva ajatus jättää se kellariin pysyvästi.

Teinien mielestä ei.

Kirjoittaja on Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri.

Lue myös:

Kolumni: Pysähdyn kokeilemaan kotikirkkoni ovea, mutta se on, kuten tavallista, lukossa

Kolumni: Self helpistä God’s helpiin