On hämmästyttävää, miten paljon ihminen haluaa ja unelmoi, kun tietää, miten vähästä tulee onnelliseksi.

Mitä nuorempi olin, sitä useampi lause alkoi sanaparilla sitten kun. Elämä oli tuolla toisaalla, oma rajoittunut ja kuivakka arki tässä. Odotusten listalla oli elämysten lisäksi ihmisiä, vapautta, jopa esineitä. Toisten elämässä tuntui toteutuvan se jokin, mistä itse ei saanut otetta tai miltä elämäntilanne sulki oven.

Siihen aikaan oli mahdoton ajatella, että tämä tässä on parasta ainutkertaista elämääni. Jos minulla ei olekaan tuota, minulla on sentään tämä. Kädet täynnä työtä ja mieli täynnä murheensekaista sisua ei tullut mieleen, että juuri tässä minulla ovat onnen tärkeimmät ainekset: Kuulun joukkoon. Kannan vastuuta.

Mikä on onnellisempaa kuin hermostua toisiin. Olen osa yhteisöä. Mikä on onnellisempaa kuin väsyä perin juurin. Olen ollut kipeästi tarpeen.

”Vaikka onnen ainekset olisivat yksinään pieniä, yhteen laskettuna niistä tulee suurempi summa kuin osaisi ajatella.”

Yhteenlasku

Ihmisellä on syvä tarpeensa tulla rakastetuksi ja nähdyksi. Moni hoitaa puutettaan liialla työllä, liialla somella, liialla urheilulla, liialla turrukkeella. Joskus taustalla on raskaita kokemuksia, jotka tarvitsevat vuosien työstämistä.

Mutta erikoista on se, että useimmiten ihminen tuntee itsensä nähdyksi ja rakastetuksi hämmästyttävän vähästä. Siitä, että joku tervehtii iloisesti ja kysyy, miten voit. Siitä, että joku odottamaton ihminen soittaa. Siitä, että tekee jonkin itselleen merkityksellisen asian, lukee hyvän kirjan, pilkkoo puita, nyppii kasvista kuivuneet kukat, levittää puhtaan pyykin kuivumaan. Siitä, että tuntee rakkaidensa olevan lähellä, yhteydessä.

Pahoinvoimisen hetket ovat niitä, joissa yhteys on katkennut. Joissa joutuu vain kuvittelemaan, mitä rakkaille tänään kuuluu. Joissa joutuu elämään kuin sillä, mitä rakkaille kuuluu, ei olisi merkitystä.

Vaikka onnen ainekset olisivat yksinään pieniä, yhteen laskettuna niistä tulee suurempi summa kuin osaisi ajatella. Melkein huomaamatta ne vievät miinusmerkiltä voimaa.

Jakotehtävä

Kirkollisissa piireissä yhteyttä on rakennettu milloin kansakuntien tai kirkkojen välillä, milloin yli herätysliikerajojen tai ihan vain keskellä seurakunnan elämää. Sen rukoilemisesta on tullut tapa, joka on syönyt sanan merkitystä. Niin sanotusta kristillisestä yhteydestä ovat usein läheisyys ja myötätunto kaukana.

Ylätason kirkko ehti kuluttaa myös sanan osallisuus, mutta mikään ei kalvenna sitä, että ihminen haluaa kuulua joukkoon.

Vaikka varhaisemman sukuni kristillisyys on tunnettu tarkkarajaisuudestaan ja tinkimättömistä säännöistään, sukulaiset tuskin ovat niiden takia liikkeeseen jääneet. Tärkeintä on ollut kuulua joukkoon, olla osa rakkaiden ystävien tuttua yhteisöä. Joukkoon kuulumisen ehtoja on yritetty niellä siinä määrin kuin mahdollista.

Yhteisöä rakentavat yhteiset kokemukset, jakaminen. Ei riitä, että puhun toisten kanssa. Minun täytyy saada myös jakaa ateria ja maisema ja suunnittelun ilo ja tekemisen vaiva heidän kanssaan.

Pienin yhteinen nimittäjä

Kreikkalaisten kalastajien ja kaupankävijöiden muinoin perustamassa Nizzan kaupungissa Etelä-Ranskassa on Pyhän Riitan kirkko. Jokaisen kuukauden 22. päivänä kirkossa pidetään ruusujen messu.

Pyhä Riitta tunnetaan erityisesti särkyneiden sydänten ja kaltoin kohdeltujen rakastettujen lohduttajana. Ilmanko hänen alttareilleen sytyttävät niin monet kynttilöitään tai kirjoittavat lohdutusta etsiviä viestejään alttarin rukousvihkoon. Kuvissa hänellä on sylintäysi ruusuja kannettavaan.

Messun alkaessa ei heti ymmärrä, mikä on vetänyt kirkon täyteen. Ihmisiä istuu lattioilla ja seisoo ruuhkaksi asti käytävillä. Minä katselen sivusta. Olen ulkopuolinen. Kukaan ei käänny penkistä tervehtimään minua, paitsi tietenkin edessä istuvan koira, joka työntyy penkin ali nuolaisemaan kättä.

En ymmärrä papin sanoja. Luen vain hänen lempeytensä rivejä. En tunne virsiä, jotka täällä osataan ulkoa. En osaa tällä kielellä edes Isämeitää, eikä ehtoollispöytä ole minua varten

Mutta kun messu on ohi, riisuu pappi kasukkansa alttarikaiteelle, kääräisee hihat, jos tarpeen, ja nostaa apulaistensa kanssa suuret sammiot ruusuja kaiteen taakse.

Ihmiset, jotka ovat luterilaisen silmään tutusti itkuisina ja vakavina käyneet hetkeä aikaisemmin Herran pyhälle aterialle, ovat ruusujonossa kuin toisia ihmisiä, myötätuntoisesti toisilleen hymyileviä, uteliaasti odottavia. Ja kun he ovat päässeet jonossa alttarille asti ja isät ovat jakaneet sammioistaan heille oman ruusun, he ottavat sen niin onnellisina, että unohtavat ristinmerkin ja polvistumisen ja kiittämisen. He vain työntävät nenänsä siunattuun ruusuun tunteakseen sen tuoksun, tullakseen, ehkäpä, osallisiksi pyhän Riitan sylistä, jostakin, mitä kristikunta ei ole tähän päivään mennessä keksinyt sanoittaa ja pakottaa kaavaan.

Ruusujen pöytä on avoin myös minulle. Toisten onnesta onnea hehkuva pappi ojentaa minulle kukan, ja työnnän nenäni terälehtien pehmeään. Niin lyhyt voi olla matka osaksi yhteisöä.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 9/2026.

Lue myös muita Kaisa Raittilan kolumneja:

Kolumni: Uskon­tunnustuksessa liityn toivoon, jota epä­onnistuneet kirkot ovat varjelleet

Kolumni: Mitä se Raamattu nyt taas sanoo

Kolumni: Erottaako meidät Jumalasta ja lähimmäisistä synti vai synnittömyys?

Ilmoita asiavirheestä