Vuosia sitten kirjoitin hengellisen matkakertomukseni otsikolla Jumala johon en usko. Oli helpompi määrittää, millaisen Jumalan kiellän kuin millaiseen uskon. Mitä edes on Jumalaan uskominen, minä kyselin. Olin irtautunut tarpeesta pitää totena. Erityisen vaikealta tuntui kirkon puhtaaksi hiottu ja valmiiksi pureskeltu oppi.

Siihen aikaan minun oli vaikea liittyä omalla äänelläni uskontunnustukseen. Siinä oli liian monta kohtaa, jotka saivat nikottelemaan. Uskonko siis tosiaan, että Jumala on kaikkivaltias? Maailmanhistoria ja oma elämänkokemus puhuivat ihan muuta. Ja pitikö joka sunnuntai pohtia neitseestä syntymisen tai taivaaseen astumisen kysymystä, mennyttä maailmankuvaa?

Uskontunnustus tuntui kiirehtivän ohi tärkeiden asioiden, kuten pyhien yhteyden, mutta pysähtyvän asioihin, jotka olivat käyneet toissijaisiksi. Uskoinko lopulta iankaikkiseen elämäänkään? Tuonpuoleisen korostaminen tuntui tehneen kristillisestä uskosta itsekeskeisen ja kuolemanpelkoisen liikkeen.

Joukkoon kuulumisen merkki

Kunnes sitten tapasin Pauli Annalan. Hänet tunnetaan paitsi dogmatiikan nyt jo eläkkeelle siirtyneenä professorina myös monesta osuvasta kristillisen opin kansanomaistuksesta. Hän veti maton uskontunnustuskritiikkini jalkojen alta.

”Mitäs tykkäät Suomen lipusta, noin niin kuin värien puolesta?” hän haastoi. ”Aika hailakka, vai mitä? Voisihan siinä olla väriä niin kuin etelän valtioiden lipuissa.”

En ollut tullut ajatelleeksi asiaa. Niinhän sen tosiaan voisi nähdä.

”Mutta eikö totta, se on se lippu, jonka alla me suomalaiset seisomme. Kun se liehuu, nousee suomalaisen rinnasta huokaus. Siitä tunnistamme, mistä tulemme ja mihin kuulumme.”

Uskontunnustuksen laita on ihan samoin, tarkoitti hän sanoa. Mitä siitä, että sen yksittäiset sanamuodot ja siihen nostetut opinkohdat kertovat enemmän varhaisten kristittyjen keskinäisistä riidanaiheista kuin siitä, mikä juuri nyt tuntuu ajankohtaiselta. Olennaista on se, että se on se lippu, jonka silloiset kristityt ompelivat.

Koska kuulumme samaan joukkoon, nostamme yhä saman lipun salkoon, olkoon lippu sitten kauhtunut tai väreiltään ja kuva-aiheeltaan jotakin muuta kuin näkemyksemme vaatii.

Hiillokseen puhaltajat

Uskon tunnustaminen on aikanaan ollut vakava paikka. Vakava paikka se on edelleen maissa, joissa kristittyjä vainotaan, ja vakava paikka se on kristityiksi kääntyneille maahanmuuttajillemme, joiden vakaumusta ei oteta vakavasti. Monille heistä uskon tunnustaminen on tarkoittanut kuolemantuomiota.

Varhaisen keisarinpalvonnan tai myöhemmän kristinuskonvastaisuuden keskellä uskontunnustukseen liittyminen on yksittäisten lauseiden totena pitämistä väkevämmin kertonut valtavirran kyseenalaistamisesta, rakastamisesta vastoin järkeä, niiden auttamisesta, jotka eivät sitä ansaitse, ja panemisesta tasan, vaikka ei olisi mitä jakaa.

Yhteen ääneen lausuminen ei korosta yksilöä vaan yhteisöä. Tunnustukseen liittyvä ääni rakentaa yksilön vakaumuksen sijaan kirkon uskoa. Kuin samaan hiillokseen puhaltaisi liekkiä monelta suunnalta yhtä aikaa.

Vastarintaliikkeen ihme

Ajatteluni ja jumalakuvani ovat muuttuneet moneen kertaan. Miksi en siis yhtä hyvin voisi liittyä jatkumoon, jossa aikanaan sovittiin kristityksi tunnustautumisen lauseet niillä eväin, mitä silloin oli. En niitä lausumalla menetä oikeuttani ajatella itse.

”Ajattelen pientä toivoa, jota nämä kirkot ovat epäonnistumistensa lomassa varjelleet näihin päiviin asti.”

Kummoisenakaan ihmeenä en pidä sitä, että kristityt ovat onnistuneet säilyttämään uskontunnustuksen sanamuodon lähes ennallaan. Niin muutosvastarintainen tämä Jeesuksen seuraajien joukko on. Ihme on se, että he ovat onnistuneet kaikkien kiistojensa keskellä kuljettamaan vuosisadasta toiseen radikaalin ajatuksen toivosta, armosta ja luottamuksesta.

Liittymällä uskontunnustukseen asetun niiden lipun alle, jotka keskinäisen kyräilyn ja vihan sijaan valitsivat rakkauden ja tuomion sijaan armon. Jotka päättivät pysyä yhdessä, vaikka olivat erimieltä ja riitelivät keskenään.

Sitoudun sanomaan kyllä

Kun liityn uskontunnustukseen, en ajattele kirkkoa, johon kuulun ja johon olen ehkä pettynyt. En ajattele edes maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Ajattelen pientä toivoa, jota nämä kirkot ovat epäonnistumistensa lomassa varjelleet näihin päiviin asti.

Juuri se saa minut vakuuttumaan, että hyvää tahtovat ja epätoivoa vastaan taistelevat vielä löytävät toisensa ja yhdistävät voimansa ja asettuvat turvamuuriksi erilleen joutumista ja kylmyyttä vastaan.

Me olemme se toivoa tunnustavien muuri, jonka turvassa kukin vuorollaan voi kasvattaa omaa pientä tallottua luottamustaan ja kasvattaa voimiaan ollakseen meidän jälkeemme se muuri, joka suojaa sukupolvesta toiseen sitä pientä kipinää, mikä vielä on jäljellä hyvää ja kaunista.

Kun katselen uskoni tunnustamista luostarin hiljaisuudessa, tulee siitä henkilökohtaisempi. Kotiluostarini säännön mukaisesti sitoudun sanomaan kyllä. Sitoudun sanomaan kyllä sille, että Jumalan oikeus, hyvyys ja rauha saavat parantaa minussa sen, mikä minussa pelkää ja on vinossa ja levoton.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 2/2026.

Lue myös:

Kolumni: Mitä se Raamattu nyt taas sanoo

Ilmoita asiavirheestä