Haamukirjoittaminen on kirjallisuuden parissa yleistä, eikä kristillisissäkään piireissä kirjan kirjoittaja aina ole se, jonka nimi on kannessa. Mikä on tekijyyden merkitys hengellisessä kirjallisuudessa?

Yksi teologian opintojeni suurista havahtumisista oli se, kun minulle selvisi ettei Jesajan kirjaa ollut kirjoittanut Jesaja-niminen profeetta. Kirjoittajia oli ainakin kaksi tai jopa kolme. Lapsenuskoni viimeisetkin rippeet murenivat.

Mutta miksi Jesajan kirjaa kutsutaan profeetan nimellä? Miksi on tärkeää, että Jesajasta puhutaan ikään kuin hän olisi yksi henkilö, jonka kautta Jumala tekstissä puhuu?

Jos kirjoittaa Googleen ”kuka kirjoitti Raamatun”, saa vastukseksi, että 40 ihmistä 1 600 vuoden aikana. Parhaiten kirjoittajista tunnetaan Paavali, jonka nimissä on 13 kirjaa tai kirjettä. Tosin nykytutkimuksen mukaan varmasti Paavalin tai todennäköisemmin hänen kirjurinsa kynästä on lähtenyt vain seitsemän sanelun mukaan tehtyä kirjettä.

Keiden kirjoittamia ovat kuusi muuta, niin sanottua pseudopaavalilaista kirjettä? Ne ovat syntyneet ikään kuin Paavalin hengessä, mutta eivät ole suoraan hänen sanelemiaan vaan oppilaiden tulkintaa ja imitaatiota opettajansa ajattelusta.

Jos Raamatun kirjat eivät ole niiden henkilöiden kirjoittamia, joiden nimissä ne ovat, ketkä sitten ovat Jumalan sanan haamukirjoittajia? Kuuluuko Jumalan sanan ideaan, että Raamattu on oikeasti anonyymiä tekstiä ja pitkän prosessin hioma kokonaisuus? Ovatko tekijänimet vain ihmisten tarvitsemia samastumispintoja?

RAAMATUN TEKSTIEN alkuperäisyyttä ja tekijyyttä ovat pohtineet teologit vuosisatoja. Tuore esimerkki on vuonna 2024 ilmestynyt Uuden testamentin tutkija Candida Mossin kirja God´s Ghostwriters (suom. Jumalan haamukirjoittajat).

Moss kirjoittaa CNN:n verkkosivulla, että koska monet kristityt tulkitsevat Raamattua hyvinkin tarkasti, ongelmaksi tulee ”aito teksti” ja sen käsikirjoituksiin ajan saatossa tehdyt erilaiset parannukset ja täydennykset.

”Kristityt ovat kamppailleet muinaisten käsikirjoitusten välisten erimielisyyksien ja ristiriitaisuuksien kanssa. Historiallisesti taktiikkana on ollut tehdä tietyntyyppisistä matalan aseman työntekijöistä (sihteereistä) näkymättömiä, kun taas toiset (jäljentäjät) saavat kantaa vastuun lähteidemme ongelmista”, Moss kirjoittaa.

Tosiasiassa käsikirjoitusten ”kopiointivirheiden” lisäksi Raamattuun hyväksyttyjen kirjoitusten taustalla on prosessi, joka teki toisista teksteistä seurakunnissa suosittuja, toisista taas ei. Käsikirjoitukset hakivat paikkaansa ja muotoaan. Tästä prosessista kertoo Vuoden kristillinen kirja -ehdokkaanakin ollut Ville Mäkipellon ja Paavo HuotarinSensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia (2023).

Raamatun eri kirjojen kanonisointiprosessissa ei ensisijaisesti ollut kyse tekijyydestä, ei ainakaan sellaisessa muodossa kuin me sen ymmärrämme. Kirkolliskokouksia, jotka asiasta päättivät, kiinnosti enemmän uskonnollinen itseymmärrys kuin se, oliko tekijäksi merkitty henkilö tekstin tosiasiallinen kirjoittaja tai kuka oli mitenkin hyvässä tarkoituksessa peukaloinut ajan saatossa pyhäksi korotettua tekstiä.

Onko lukijan huijaamista, että kirjoittajaksi sanotaan joku, joka ei sitä todellisuudessa ole?

PÄTEEKÖ USKONNOLLISEEN tekstiin eri säännöt kuin muuhun tekstiin? Onko lukijan huijaamista, että kirjoittajaksi sanotaan joku, joka ei sitä todellisuudessa ole? ”Paavali sanoo/kirjoittaa”, vaikka ei sanoisi eikä kirjoittaisi.

Kun aikoinaan luin Billy Grahamin kirjan Enkelit: Jumalan salaiset asiamiehet (1976), pidin sitä kiinnostavana, mutta muistan myös pohtineeni, miten megasaarnaaja Graham voi olla myös näin suuri enkeleiden asiantuntija. En silloin tohtinut ajatella, että ehkä kirjan onkin kirjoittanut joku muu kuin Graham.

Olisinko tarttunut kirjaan, jos sen tekijä olisi ollut minulle tuntematon jenkkiteologi? Ehkä en, ja tuskin sitä olisi koskaan suomennettukaan. Grahamin nimi myi, ja saattaa myydä yhä, vaikka hän kuoli 2018.

Vuonna 2000 New York Times teki jutun evakelikaalisten saarnaajien kirjoista ja niiden haamukirjoittajista. Jutussa esitettiin esimerkiksi, että ainakin 85 prosenttia Billy Grahamin kirjoista olisi haamujen kirjoittamia. Voisi myös epäillä, että loput 15 prosenttia on myös jonkun muun tekemiä, sillä missä välissä hän olisi aktiivisina vuosinaan ehtinyt keskittyä kirjoittamiseen?

Haamukirjoittajien, avustajien ja apukirjoittajien käyttö on ollut ja lienee edelleenkin tavallista herätyskristillisten saarnaajien keskuudessa varsinkin Yhdysvalloissa. Haamu voi kirjoittaa koko kirjan sovitusta aiheesta, hän voi tehdä sen haastattelemalla ”kirjoittajaa” tai käymällä läpi tämän saarnoja ja muistiinpanoja. Yleensä haamu jää nimettömäksi.

Suomessakin aikanaan tunnettu maailmanlopun profetioita esitellyt bestseller, Hal Lindseyn Maa, entinen suuri planeetta (1972), on merkittäviltä osin Carole C. Carlsonin kirjoittama. Carlson haamu- tai apukirjoitti yli 20 kirjaa, joista tunnetuimpia ovat edellä mainittu Lindseyn kirja sekä Corrie ten Boomin In My Father´s House (1976).

Haamukirjoittajan käsite on jotenkin hätkähdyttävä, epäilyttävä ja pelottavakin. Tuomas Mattilan kirja Haamukirjoittajat – Näkymättömien tekijöiden salattu maailma (2025) käsittelee ilmiötä koko sen laajuudessaan, ei pelkästään kirjojen tekemiseen liittyen.

Mattila ottaa esiin myös puheiden ja esitelmien, tieteellisten artikkeleiden ja töiden haamukirjoittamisen sekä musiikin ja somepäivitykset. Haamu-ilmiössä on ikävimmillään kyse yleisön harhauttamisesta, jotta saadaan näkyvyyttä ja taloudellisen etua.

Haamukirjoittaminen sinänsä ei ole lainvastaista, kunhan haamun ja tekijän kesken sovitaan etukäteen siitä, mainitaanko haamukirjoittaja ja minkä korvauksen hän työstään saa. Moraalinen ongelma kuitenkin jää. Johdetaanko lukijaa harhaan?

Eräänlaisesta haamukirjoittamisen alalajista on kyse myös silloin kun käytetään nimimerkkejä. Esimerkiksi Pirkko Saisio on julkaissut myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Nimimerkit tulivat nopeasti yleiseen tietoon. Sen sijaan kansainvälisen bestsellerkirjailija Elena Ferranten oikea henkilöllisyys ei ole varmasti tiedossa.

Kirjallisuusmaailma on täynnä eri asteista haamukirjoittamista. Monien julkisuuden henkilöiden muistelmat tai elämäkerrat eivät ole syntyneet ilman tuntuvaa kirjoittamisapua. Toisinaan haamu mainitaan, toisinaan ei. Joskus haamukirjoittajan voi päätellä kiitoksista löytyvällä maininnalla.

On silkkaa laiskuutta ajatella, että tekijyydellä ei olisi lainkaan merkitystä

SUOMEN KIRJALLISUUSMAAILMAN ehkä merkittävin haamukirjoittajatapaus tuli julkisuuteen vuonna 2006, kun selvisi, että 13 dekkaria julkaissut Tuula Sariola ei ollutkaan kirjoittanut niitä, vaan tekstin takana oli hänen ystävänsä Ritva Sarkola.

Paljastusta seurasi kohu ja oikeusjuttu, jossa Sariola tuomittiin maksamaan takaisin kirjastokorvauksia, koska ei ollut itse kirjoittanut kirjoja. Lisäksi Sariola ja Sarkola tuomittiin lopulta Helsingin hovioikeudessa törkeästä avustuspetoksesta.

Haamu-, apu- ja taustakirjoittajat ovat eittämättä tehokkaita työkaluja. He arvatenkin mahdollistavat vuodesta toiseen jatkuvien kansainvälisten bestsellereiden tuottamisen tunnetun tekijän nimellä. Törmäsin verkossa arvioon, jonka mukaan julkisuuden henkilöiden muistelmista 50–90 prosenttia voi olla suoraan tai epäsuoraan haamukirjoittajien tekemiä.

Palataanpa uskonnollisen ja erityisesti kristillisen kirjallisuuden maailmaan. Netistä löytyy ainakin englanninkielisiä palveluja, jossa tarjotaan haamukirjoittajan apua.

Haamu saattaa luonnehtia itseään kristityksi, minkä ajatellaan takaavan, että tekstiin suhtaudutaan tietyllä vakavuudella.

Esimerkiksi Donna Ferrierin sivustolla perustellaan haamukirjoittajan käyttöä sillä, että jokaisella uskovalla on sanoma. ”Olipa kirjasi henkilökohtainen todistus, raamatuntutkiskelu tai kristillinen romaani, minä autan sen tekemisessä eläväksi, erinomaiseksi ja aidoksi”, sivustolla lukee.

Uberwriters-sivustolta puolestaan löytyy teksti, jossa kerrotaan, että tarjolla on palvelu, jossa ”lahjakas Herralle täysin omistautunut kirjoittaja työskentelee yksinomaan kristillisen materiaalin kanssa”. Sivuston ylläpitäjät näkevät toimintansa osana kristillistä palvelustehtävää. He auttavat todistusvoimaisia tekstejä saavuttamaan mahdollisimman laajan yleisön. Haamukirjoittaminen on ikään kuin heidän armolahjansa.

Itse asiassa perinteinen kustannustoimittaja tekee paljolti samaa kuin haamukirjoituspalvelun tarjoaja, eikä hänenkään nimeään ole mainittu missään. Tosin nykyisin moni kirjailija reilusti kiittelee myös kustannustoimittajaa ja editoria. Haamukirjoittajan ja kustannustoimittamisen välillä on kuitenkin ero. Kustannustoimittajalla on vakiintunut rooli kustannusprosessissa, haamukirjoittaja saattaa nimensä mukaisesti lymyillä pimennossa, poissa näkyvistä.

Mutta onko lopulta sillä merkitystä, kuka hengellisen tekstin on kirjoittanut, jos se puhuttelee lukijaa? Jos koetaan, että kirjoittajalla ei ole merkitystä, niin silloinhan tekoälykin voi tuottaa puhuttelevaa hengellistä tekstiä.

On silkkaa laiskuutta ajatella, että tekijyydellä ei olisi lainkaan merkitystä. Tekijyyteen liittyy aina moraalisia ja juridisia oikeuksia sekä mahdollisesti myös taloudellista hyötyä ja inhimillistä tunnustusta. Lukijan on saatava tietää, kuka tekstin on oikeasti kirjoittanut.

Ilmoita asiavirheestä