Tulin töihin Sleyn Sanansaattaja-lehteen vuonna 2007 ja tutustuin samalla ensi kertaa evankelisen liikkeen sydänääniin. Lähdin toimituksesta lokakuun lopulla 2016, en kuitenkaan liikkeestä sikäli, että Sleyn Hämeenlinnan rukoushuoneesta yhteisöineen on muodostunut käytännössä jumalanpalvelusyhteisöni – silloin kun olen seutukunnalla – vaikka mielellään kävisin useamminkin kotikuntani Janakkalan viisisataavuotisessa kivikirkossa. Kaikkialle ei vain ehdi.

Hämeenlinnan messuissa minulla on kuitenkin konkreettisemmin oma paikkani ja minua myös tarvitaan pienessä yhteisössä, esimerkiksi pitämään pyhäkoulua vuorollani. Siihen ryhdyin jo Vantaalla 1980-luvulla omien lasteni myötä. Saan siitä hyvää mieltä. Palaute auttaa jaksamaan ja toiminta ylipäätään sitouttaa jännästi pieneen henkilöseurakuntaan, jollaiseksi sen myös voi määritellä. Eikä siinä kaikki, mitä tulee herätysliikesympatioihin. Olen jo neljä vuotta koonnut käytännössä esikoislestadiolaisten yrittäjien kustantamaa kristillistä yrittäjälehteä, ja käyn esikoisten raamattupiirissä. Ystäviä, joiden uskosta minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, löydän kaikista herätysliikkeistä ja niiden välimaastoista, joissa itsekin taidan olla. Ryttylä sijaitsee tuossa parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä. Näen, että Jumalan tulet ovat aika ajoin syttyneet siellä ja täällä hiukan eri painotuksineen herättelemään hyvinvointiinsa nukahtaneita ihmisiä ja liian hyvin voivan Suomen ev.-lut. kirkon rakenteita.

Konventikkeliplakaati 300 vuotta –
missä ovat muistoseminaarit?

Yli neljän vuosikymmenen ajan olen usein miettinyt, miten herätysliikeaktivistin tulisi suhtautua siihen kirkkoon, jonka opetusta muun muassa evankelisuus haluaa terävöittää? Missä siis käydä sunnuntaisin? Kansalaisjärjestöt edustavat aina tiettyjä kansanosia, joilla on vakavaa sanottavaa enemmistölle. Evankelinen liike aitona kansalaisjärjestönä vaalii omalta osaltaan kasteopetustamme ja ehtoollisen uskoa vahvistavaa sakramenttia kehottaen palaamaan ”takaisin kotiin”, jos olemme sieltä pois poikenneet. Tämän kaiken se haluaa tehdä Suomen ev.-lut. kirkon sisällä, ei siitä irrallaan eikä sen rajoja mihinkään suuntaan venyttäen, vaikka liikkeen arvostelijat näin haluavat esittää. Ehkä sitä tehdään pienissä piireissä vielä suorasukaisemmin kuin julkisessa sanassa.

Eräiden mielestä kirkon jäsenyys on laskenut viime  vuosikymmeninä juuri siksi, että kirkko on edelleen ”herätysliikkeiden vanki”.  Minäkin olisin siis vain tekemässä joidenkin kirkon ihmisten elämää turvattomaksi pelkällä olemassaolollani – tuomassa hiekkaa muuten siisteihin tiloihin? Onko siis kirkon ylärakenne siisteydestä huolta kantavan vaimoni tavoin oikeassa tuossa hiekoituskysymyksessä?

Väitän, että näkyvän kirkon koossa pysyminen on kiinni ennen kaikkea fundamenttien muuttumattomuudesta. Niiden purkajat saisivat lähteä ennen lopullista vahinkoa, sanon itsekseni. Tänäänkin aamuteeveessä toistettiin median ja valitettavasti kirkon uudistajien lobbaamaa mielikuvaa yhtenäisyyttä hankaloittavista ”herätysliikkeistä”. Välttelen nykyään tuota sanaa. Muu yhteiskunta, mediasta puhumattakaan, arvostaa suuresti vähemmistöjen aktivismia ja media saattaa tehdä aukeaman juttuja hyvinkin marginaalisista ryhmistä. Kirkossa asiat ovat toisin, tai ei aivan. Se toki arvostaa Marttoja, ympäristöväkeä, kulttuuriperintöä ja niin edelleen. Mutta se pitää änkyröinä heitä, jotka arvioivat kriittisesti itse asiaa, palkkapaimenten opetusta ja toimivat tavallaan kirkon sisäisinä ”faktantarkistajina”. Jo parisataa vuotta kirkolliset herätykset ovat saaneet papeilta ja piispoilta maallisen tuomiovallan vahvistamia uhkauksia, sakkoja (viimeksi Päivi Räsänen, häntä ennen mm. Paavo Ruotsalainen) ja karkotustuomioita pienille paikkakunnille, kuten Fredrik Gabriel Hedberg 1800-luvulla.

Tänä vuonna 300 vuotta täyttävä konventikkeliplakaati (1726 – 1870, katso Wikipedia) oli vielä oma lukunsa. Se olisi tietenkin ansainnut oman merkkivuotensa, mutta miten sitä nyt juhlimaan, koska elämme vastaavaa aikaa, jossa omatoimista raamatunlukua korostavat järjestöt on jälleen ahdistettu seinää vasten ”veneen keikuttajina”. Elämme samanhenkisiä aikoja, jonka tietysti moni lukija torjuu vahvalla tunteella.

Kolmekymmentä prosenttiyksikköä!

Mielestäni kirkon ja kaikkien siitä kiinnostuneiden tulisi palata juurilleen. Niiden jatkuva etsintä on todellisen ja pelastavan kristinuskon ytimessä. Ylösnoussut Jeesus ei torjuisi ketään luokseen saapuvaa. Kirkon pitäisi edelleen kerätä kuin kanaemo siipiensä suojaan kaikki juuri sillä raamatunkohdalla, jonka eräs kirkollinen puolue on ominut iskulauseekseen: ”Kaikki saavat tulla”. Se on oikeasti kirkon kutsu numero yksi. Jumalalta tuleva rakkaus kuuluu kaikille, kuten nyt kesäkuussa voimme usein kuulla sanottavan. Tule ja omista se itsellesi!

Jo ennen rippikoulun käymistä uskontotunneilla mieleeni jäi latinankielinen sanapari ”ecclesiola in ecclesia” eli pikkuseurakunta seurakunnassa. Mitä se sitten tarkoittaa? Vielä vuoden 1980 lopulla, jolloin aloin osallistua seurakuntien toimintaan, 90,1 prosenttia suomalaisista kuului ev.-lut. kirkkoon. Laskua on tapahtunut lähes 30 prosenttiyksikköä 45 vuoden aikana.

Sley edusti – ja toivon mukaan myös jatkossa – klassisen kristinuskon ääntä eräiden kaltaistensa kanssa evankelisluterilaisen kirkon opin puitteissa. Uudistajat julistavat yhdessä sekulaarin median kanssa, että kirkko haluaa elää ajassa ja kirkon laskeva jäsenyys edellyttää uusia tulkintoja. Mielikuvaksi jää, että kaikki on kristillistä. Onko? Minusta varhainen Jeesus-liike ei olisi mitenkään saanut aikaan minkäänlaista kirkkoa, eikä Euroopasta olisi tullut yli tuhanneksi vuodeksi leimallisesti kristillinen ja lähetyshenkinen maanosa, jos se olisi heittäytynyt ympäristöön mukautuvaksi filosofiseksi piiriksi.

Mitkä klassisen kristinuskon fundamentit sitten ovat? Heränneitä – herätysliikeihmisiä yli rajojen  – syytetään siitä, että he ottavat Raamatun kirjaimellisesti. Näinkö me allekirjoitamme vähintään salaisesti myös Jumalan kovat tuomiot Vanhassa testamentissa? Uuden Testamentin Jeesus loi kuitenkin uuden aikakauden. Ei palata enää VT:n lakihenkisyyteen, koska Jeesus vapautti meidät sieltä. Valinta jää sinulle,  uskoako Häneen vai ei. Pakottamalla kenenkään sydän ei käänny.

Uskontunnustusfundamentalisti

Minun kirjaimellinen uskoni, fundamentalismini, tiivistyy Uuden Testamentin alkuaikoina muotoiltuihin uskontunnustuksiin. Niitä mietiskelemällä elävä usko voi syntyä ja synnyttää edelleen Jumalan mielen mukaista tahtotilaa, halua etsiä kristillistä elämäntapaa ”ecclesiola in ecclesia” -lauseen alkuperäisessä merkityksessä, olipa ympäröivä kulttuuri tapoineen millainen tahansa. Näin minä uskon.

Jos ja kun läheskään kaikki eivät näytä jakavan samoja kirkon tunnusmerkkejä tai tulkitsevat niitä eri tavoin, eikö silloin hurskainta ja rakentavinta olisi tunnustaa todellisuus, ennen kaikkea poliittiseksi entiteetiksi muuntuneen Suomen ev.-lut.  kirkon pysyvä pluralistisuus? Me jäseninä emme mahdu samaan koriin, mutta me voisimme silti kuulua samaan kirkkoon. Konventikkeliplakaatilla kirkon ylärakenne ja yhteiskunta halusivat pakottaa rivit suoriksi. Kauan luultiin, että ne ajat olisivat ohi. Mutta niinpä vain taloudellisesti itsenäiset jumalanpalvelusyhteisöt ovat juuri kirkon sisältä tulevan paineen kohteena. Naisten pappeuden vastustajia evankelisluterilaisessa kirkossa – ei toki muissa uskonnoissa tai kirkkokunnissa, Rooman-matkasta 20. tammikuuta tuskin kukaan on kieltäytynyt – vastustavat äänekkäimmin samat voimat, joille Raamatussa kaikki ei olekaan Jumalan sanaa tai se on vain ihmisen puhetta ”jumalasta”.  

Professori emer. Miikka Ruokanen oli 17.6. aamuteeveessä vallan oikeassa vaatiessaan kirkolliskokouksen vuonna 1986 asettaman ponnen rehabilitoinnista. Hän antaisi myös konservatiivisten kansalaisjärjestöjen järjestäytyä ja toimia kirkossa ääriliberaalien uudistajien tapaan. Tässä olisi ratkaisu koko skismaan. Väitän samaan hengenvetoon, että arkkipiispa Tapio Luoma on väärässä vastauksissaan herätysliikejohtajille. Kyse ei ole vain ”yhdestä asiasta”, sukupuolineutraalista pappisvirasta, vaan monessa tapauksessa uskosta tai epäuskosta siihen, mitä on kirjoitettu. Virkakysymyksen ja yhteiskunnassa hyväksyttyyn sukupuolineutraaliin avioliittonäkemykseen vetoamalla on vain helppoa kovistella, jopa rangaista, mikäs sen kutkuttavampaa, heränneitä yli kirkollisten puoluerajojen.

Kirkon ylärakenne toimii nyt samaan tapaan kuin konventikkeliplakaatin suunnittelijat halutessaan palauttaa auktoriteettiaseman papeille, joiden erehtymättömyyttä kansan kasvava lukutaito ja suomenkielinen Raamattu olivat alkaneet kyseenalaistaa. Kyse on siitä, kenen puolella kirkon johto on tänä päivänä – aivan kuten 300 vuotta sitten.

Suomi on moninainen. Liehukoon lippumme siitä huolimatta jokaisessa salossa.
Siunattua Johannes Kastajan syntymäpäivää.