Marraskuun 2025 Kotimaassa kolme raamatuntutkijaa esitteli hengellistä ja ideologista matkaansa. Ensimmäinen totesi: ”Jumala karkaa käsistä kuin märkä saippua.” Toisen tutkijan mukaan ”Jumala on sanoittamaton ja ääretön”.
Kolmas sanoo: ”Jumala pysyy kätkeytyneenä.” Hänen mukaansa Jumalasta ei ole saatavilla rationaalista, havaintoihin perustuvaa, tieteellistä tietoa. Hän menee valitsemansa tien päätyyn: ”Jumala ei ole minulle enää persoonallinen toimija.” Tämä helluntailaisuudessa kasvanut tutkija määrittelee olevansa nykyisin luterilainen agnostikko. Tosin hänen näkemyksensä muistuttavat enemmänkin tiedeuskoa, skientismiä.
Jutun tehnyt toimittaja Emilia Karhu kiittelee: ”Rohkeita näkökulmia tarvitaan.” Joulukuun Kotimaassa professori Lars Aejmelaeus kyseli, miksi nämä raamatuntutkijat eivät puhuneet sanaakaan Raamatusta tai Kristuksesta. Millä perusteella he sitten väittävät tietävänsä, kuka ja millainen Jumala on?
KUN IHMINEN avaa henkilökohtaisia näkemyksiään jumalakäsityksestään, sitä pitää kuunnella hienotunteisesti. Jokaisella on oma hengellinen tiensä. Sitä ei ulkopuolelta määritellä.
Toisaalta kaikki kolme esittävät julkisuudessa omalla nimellään Jumalaa koskevia väitteitä. Siksi tällaisia ”rohkeita näkökulmia” voidaan myös arvioida.
Siksi tällaisia ”rohkeita näkökulmia” voidaan myös arvioida.
Ensimmäinen huomioni on kielellinen. He kaikki esittävät Jumalaa koskevia väitelauseita. He eivät siis rajoitu tieteeseen, vaan puhuvat dogmatiikkaa – tai Heikki Räisäsen kielellä esittävät ”ideologisia näkemyksiä”.
Toiseksi kaikkia näyttää yhdistävän se, että Jumala muuttuu tuntemattomaksi. Hän karkaa käsistä. Häntä ei voi enää tuntea eikä tavoittaa. Jäljelle jää vain yksilön oma subjektiivinen käsitys, jumalakuva.
Tästä näyttää usein seuraavan liuku. Jos Jumala muuttuu tuntemattomaksi, hän muuttuu vähitellen merkityksettömäksi. Siitä on lyhyt matka jumalaan, jota ei ole. Keskustelu päätyy subjektivismin umpikujaan. Jumalasta voidaan puhua enää vain tämänpuoleisessa kehässä, siis kulttuurisena ilmiönä tai yksilön ”jumalakuvien” tasolla. Sellaiset taipuvat mihin tahansa.
VANHASSA TESTAMENTISSA dekalogin toinen käsky kuuluu: älä tee itsellesi jumalankuvaa. Alun perin kyse oli puusta tai kivestä rakennetuista kulttiesineistä, joiden uskottiin välittävän jumalallisia voimia (ei niitä sellaisenaan jumalina palvottu). Ne perustuivat väärille, ihmisen itse kehittelemille jumalakäsityksille.
Toinen käsky on yhä ajankohtainen. Se osuu keskelle monen valistuneena itseään pitävän oppineen otsaa.
Luterilaisissa katekismuksissa omaksuttiin kirkkoisä Augustinuksen ratkaisu, jossa kuvakieltoa ei pidetty itsenäisenä käskynä, vaan ensimmäisen käskyn osana ja selityksenä. Ratkaisulla haluttiin myös puolustaa kirkkotaidetta puusilmäisiltä kuvanraastajilta, jotka kuvittelivat tekevänsä hurskaan teon hakkaamalla kuvakiellon nimissä ikonit ja krusifiksit säpäleiksi.
Kotimaan haastattelussa esiintyneet tutkijat herättivät kysymyksen. Tekivätkö reformaattorit virheen pitäessään kuvakieltoa vain ensimmäisen käskyn alalukuna? Pitäisikö kuvakielto korottaa takaisin arvoonsa itsenäiseksi käskyksi, jollainen se alun perin onkin?
Lue myös:
”Jumala karkaa käsistä kuin märkä saippua” – Raamatuntutkijat kertovat, miten he käsittävät Jumalan
Wille Riekkinen: Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana
Ilmoita asiavirheestä