Kyllä te sitten ymmärrätte, kun olette vanhoja. Näin tapasi mummuni sanoa. Oma äitini tunnusti ehkä seitsemänkymppisenä, että mummu oli oikeassa. Nyt olen itse tullut siihen ikään, että olen alkanut ymmärtää minäkin.

Olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen välttynyt vakavilta tai pitkäaikaisilta sairauksilta, jotka olisivat rajoittaneet elämää. Olen tottunut liikkumaan melko rivakasti enkä väkijoukossa aina ymmärrä ottaa muita kulkijoita huomioon. Törmäilen ja tuskailen kaiken maailman haahuilijoita, jotka eivät tiedä, minne ovat menossa. Kävelevät hitaasti tai suorastaan seisoskelevat tien tukkona.

Olen tehnyt kuukauden sisällä useita pitkiä junamatkoja kohtalaisen kipeän jalan kanssa. Junassa oli mukava istua, mutta omilla jaloilla oli liikuttava hitaasti, harkiten ja mahdollisimman vähän. Jännitin junanvaihtoja, joihin ei tuntunut olevan riittävästi aikaa. Jouduin käyttämään taksia matkoihin, jotka tavallisesti kävelen. Aamuisin piti hotellin ravintolassa ensimmäiseksi seisahtua ja suunnitella, miten saisi mahdollisimman vähillä askelilla koottua päivän tärkeimmän aterian. Olin hidas ja suorastaan pelkäsin vauhdikkaasti eteneviä ihmisiä.

Näin osat vaihtuvat elämässä. Oli oikeasti opettavaista huomata, että hidas liikkuminen, epävarmuus ja päättämättömyys voivat johtua jostakin, mihin ihminen ei itse voi vaikuttaa. Oli nöyrryttävä siihen, että oli tien tukkona. Toivottavasti tämä kokemus ei unohdu siinä vaiheessa, kun taas kykenen liikkumaan vauhdikkaammin.

Sanomme liian helposti, että ymmärrämme toisen ihmisen tilannetta. Todellisuudessa ymmärrämme oikeasti vain asioita, joita olemme itse kokeneet. Ja mitä suuremmasta asiasta on kysymys, sitä vähemmän voimme ilman omaa kokemusta ymmärtää. On tietysti hyvä, jos voi jotenkin osoittaa myötätuntoa toiselle, mutta kannattaa miettiä, koska voi sanoa ymmärtävänsä.