”Minulla on paljon kummilapsia. Osan kanssa olen tekemisissä enemmän, osan kanssa harmittavan vähän. Kummilapset ovat osa perhettäni…”
Maarit Hytösen kummitutkimus vuodelta 2020 on liikuttavaa luettavaa. Kun kummit ja kummilapset saivat itse kertoa suhteistaan, jotkut kuvasivat kummilapsiaan perheenjäseniksi.
Se on melkoista vastakulttuuria ydinperhettä ja yksin pärjäämistä korostavassa ajassamme.
Kummi-instituution juurruttamisesta Suomeen saamme kiittää kirkkoa. Kummiutta ei mainita Raamatussa, mutta jonkinlainen nykykummiutta vastaava järjestelmä alkoi muodostua jo varhaiskirkossa.
Aikojen saatossa kummin tehtävät ja kummiuden ehdot ovat vaihdelleet. Silti tapa on pitänyt pintansa. Vieläkään kummi-instituutio ei ole romahtanut, vaikka kasteiden määrä on vähentynyt roimasti.
Suomalaiset pitävät kummiutta niin hienona asiana, että yleensä nekin vanhemmat, jotka eivät syystä tai toisesta halua kastaa lapsiaan, valitsevat lapsilleen kummit.
Kasteperheiden vanhemmat taas valitsevat kummeja ensisijaisesti läheisyyden, eivät kirkon jäsenyyden perusteella.
KIRKOSSA KUMMIKULTTUURIN maallistumiseen 2000-luvulla on suhtauduttu nuivasti. ”Kirkkoon kuulumaton ei voi toimia kummina”, väitetään edelleen kirkon nettisivuilla.
Pahimmillaan asenne on tullut näkyviin simputuksena kastetilaisuudessa. Osa vanhempien valitsemista kummeista on saatettu esimerkiksi panna seisomaan eri paikkaan etäälle lapsesta.
Samaan aikaan vähän kerrallaan kirkolliskokous on joustanut kummiuden sääntelystä. Ensin tuli mahdollisuus poiketa kahden kirkollisen kummin vaatimuksesta kirkkoherran poikkeusluvalla. Sitten päätettiin, ettei poikkeuslupia tarvita: yksi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluva kummi riittää.
Tällä viikolla kirkolliskokouksen käsittelyyn on tulossa aloite, jossa ehdotetaan kummien lukumäärään liittyvästä sääntelystä luopumista kokonaan. Se tuskin tarkoittaisi, etteivät vanhemmat enää nimeäisi lapsilleen kummeja, vaan sitä, ettei yhdenkään kummin tarvitsisi olla kirkon jäsen.
AIEMPIA ALOITTEITA koskevista papereista syntyy kylmä kuva perusteista, joilla päätöksiä on kirkolliskokouksessa tehty. Niissä pohditaan uudistusten vaikutuksia suhteessa kirkon oppiin ja traditioon ja kirkon yhteiskunnalliseen asemaan.
Kummiuteen on suhtauduttu kuin jäsenetuun. On ajateltu, että jos kummeilta vaaditaan kirkon jäsenyyttä, se saa suomalaiset jatkossakin maksamaan kirkollisveroa.
Oma kummi, lapsen elämästä kiinnostunut turvallinen aikuinen, on kuitenkin kiistatta lapsen etu. Kummilapsesta välittäminen ja huolehtiminen on itsessään kristillistä kasvatusta, eikä sen toteutumiseen tarvita kirkon jäsenyyttä.
Tulevia päätöksiä tehtäessä olisikin tärkeä kysyä, miten kirkko voisi parhaalla tavalla tukea luomansa kummi-instituution säilymistä myös jatkossa. Pohjimmiltaan kummius ei nimittäin ole kirkon jäsenetu vaan ihmissuhde. Siinä kirkon tehtävänä on olla mahdollistaja, ei este.
Lue myös:
Vaalit, kummit ja metsät kirkolliskokouksen agendalla
Kolumni: Jeesus, tuo oikeudenmukaisuutta myhäilevä seemiläinen Gandalf
Ilmoita asiavirheestä