Voisiko mikään kristillinen yhteisö edes teoriassa olla sisäänsä sulkeva kaikille? Ihmisten hengelliset tarpeet ja teologiset peruskäsitykset ovat niin moninaiset, että tämä lienee mahdotonta. Silti siihen tulisi pyrkiä, sillä Jeesuksen oma toive oli, ”että he kaikki yhtä olisivat”.

Nykyherännäisyydestä puhutaan usein perustellusti liikkeenä, jonne päätyvät ne, jotka eivät muihin hengellisiin yhteisöihin kelpaa. Körttien parissa saa olla rehellinen, epäillä ääneen ja keskustella avoimesti vaikeistakin aiheista. Ketään ei heitetä ulos, kun uskonvarmuutta ei löydy. Ihmiseltä ei edellytetä uskonratkaisua tai muuta joukkoon kuulumisen merkkiä.

Vai edellytetäänkö sittenkin? Esimerkiksi viidesläisestä tai evankelisesta taustasta tulevat ovat kokeneet körttien seurapuheet ulossulkeviksi. Iloinen, varma ja luottavainen usko ei kelpaa. Jos et epäile riittävästi, et kuulu joukkoon. On vaikeaa olla niin huono uskova, että täyttäisi mitan. Joistakin tuntuu, että heränneet kehuvat olevansa loputtoman suvaitsevia, mutta eivät suvaitse konservatiivisempia äänenpainoja.

Körttien vasta-argumentti kuuluu yleensä niin, että uskossaan varmoille löytyy kyllä yhteisöjä yllin kyllin. Tarvitaan myös porukka, jossa uskossaan epävarma tai uskonsa menettänyt saa kuulua joukkoon ja ajatella kastettuna olevansa kristitty. Tämä on varmasti totta.

Ehkä meidän pitäisi siis oppia ajattelemaan myös niin, että jokainen puhe ei ole juuri minua varten.

SILTI KAIKISSA liikkeissä kannattaa miettiä puheita ja saarnoja myös siitä näkökulmasta, että ketään ei suljettaisi ulos. Kristinuskon ytimeen kun kuuluu ajatus maailmanlaajasta Kristuksen kirkosta, jonka rajat eivät noudattele valtioiden, maanosien, kirkkokuntien tai herätysliikkeiden rajoja.

Toisaalta yksittäinen lyhyt seurapuhe on vain yksittäinen lyhyt seurapuhe. Siltä ei voi vaatia kaikkea maailman viisautta tai jokaisen sanan punnittua sisäänsä sulkevuutta. Se saa olla rehellinen, rujo, puutteellinen ja puhujalleen tosi, ja sellaisena se voi syvimmin myös jotakuta kuulijaa koskettaa.

Ehkä meidän pitäisi siis oppia ajattelemaan myös niin, että jokainen puhe ei ole juuri minua varten. On suuri ihme ja lahja, kun joku puhe joskus kolahtaa. Jokainen puhe ei voi olla koskettava jokaiselle.

Kun kaikki toivotetaan tervetulleiksi, pitää tulijoilta edellyttää myös muiden hyväksymistä sellaisina kuin he ovat. Sisäänsulkevuuden nimissä ei voi tulla mukaan julistamaan, että teidän tapanne uskoa on väärä tai sinun identiteettisi ei ole Jumalan mielen mukainen. Mutta erilaista ajattelua sisäänsulkevuuden pitää kestää.

Meidän on hyväksyttävä, että koskaan ei tule aikaa, jolloin olisimme kaikesta samaa mieltä. Sen sijaan voimme vilpittömästi yrittää ymmärtää toisin ajattelevaa ja yrittää myös tulla itse ymmärretyiksi omien ajatustemme kanssa. Osana tätä uteliasta erilaisuuden hyväksymistä tarvitsemme ennen kaikkea halua ymmärtää muita parhain päin.

Lue myös:

Kolumni: Aikamme kaipaa sivistynyttä uskontokeskustelua