Onkohan aivan aluksi syytä sanoa sisältövaroitus? Mahdollisen loukkaantumisvaaran varalta sinun ei ehkä kannata lukea tätä tekstiä, sillä saatat tunnistaa itsesi jostakin jutussa mainitusta uhrien, uhriutujien tai näiden pilkkaajien ryhmästä. Voit pahimmassa tapauksessa pahoittaa mielesi.
Näin varovaisesti Johanna Sumiala ei suhtaudu haastattelun tulenarkaan aiheeseen, vaikka uhriutumisesta puhuneet tutkijat ovatkin joutuneet vastaanottamaan vihanpurkauksia ja maalittamista.
Uhriutumisen kulttuuria tutkinut Helsingin yliopiston median ja viestinnän tutkimuksen professori selvittää sisältövaroitusten antamisen liittyneen alkujaan sodan kuvaston näyttämiseen televisiossa. Nyt samoin täytyy toimia muissakin asioissa.
Sukupuoleen liittyvät keskustelut tuottavat erityisen helposti uhriutumista. Siksi pitää sanoa etukäteen, että tämä aihe voi ahdistaa joitakin.
Uhriudelle ei ole yhteiskunnallisia kriteereitä. Kaltoinkohdeltu lapsi on helppo nähdä uhrina, samoin perheväkivallan uhriksi joutunut nainen.
– Mutta miten suhtautua vaikkapa incel-yhteisöjen miehiin? Nämä syyttävät naisia siitä, etteivät onnistu solmimaan suhdetta ja määrittelevät itsensä uhreiksi.
Tähän ajatteluun voi liittyä puhdasta naisvihaa, kuten toksista maskuliinisuutta edustavilla miehilläkin. Miehet saattavat käyttää ja hyödyntää poliittisena voimana myös argumenttia, jonka mukaan feminismi on pilannut kaiken.
– Ihminen voi toki kokea olevansa miesoletettuna uhri, koska mimmit metsästävät vain jotain alfauroksia. Uhrin tunnistamisen lähtökohdaksi ei kuitenkaan riitä, että ihminen kokee itsensä uhriksi.
Syntipukki-käsite on keskeinen uhriutumisen kulttuurissa. Yhteiskunnallinen osattomuus, tyytymättömyys ja kauna on perinteisesti purettu uhriutumalla ja syyttämällä maahanmuuttajia, jotka vievät meidän työpaikat ja naiset.
– Etnonationalistin mielestä yhteiskunnan ongelmana ovat toisenväriset, muualta tulleet ihmiset.
Yhdysvalloissa poliittiset uhriutujat syyttävät monikulttuurisuutta kannattavia antirasisteja ”antivalkoisiksi”.
– Valkoiset kristityt ovatkin nyt niitä uhreja. Yhdysvalloissa tämä ajatus kytkeytyy tiettyihin kristillisyyden tulkintoihin, jolloin ollaan jo aika lähellä Ku Klux Klanin touhuja.
Populistisessa ajattelutavassa, jota löytyy sekä vasemmalta että oikealta, tarjotaan yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin. On uhreja ja syyllisiä.
– Maailma näyttäytyy mustavalkoisena, kun etsitään syntipukkeja ja pahiksia. Israelin ja Gazan sodassakin on kamppailua uhripositiosta: mitä minun uhriudellani voidaan oikeuttaa? Uhrius on osa itseymmärrystä molemmilla puolilla.
Toisaalta ei sekään ole hyvä, jos moni kokee, että heidän näkemyksensä dumpataan ja jätetään kokonaan huomioimatta.
ERILAISISTA VÄHEMMISTÖISTÄ, identiteeteistä, vammoista, puutteista ja erityisherkkyyksistä voi olla vaikea puhua valveutuneissa woke-piireissäkin, sillä joku saattaa aina loukkaantua toisten puolesta tai uhriutua itse.
– Jollekin voi tulla paha mieli pelkästä asioiden analysoimisesta, vaikka puhuttaisiin kunnioittavasti ja asiallisesti. Olisi kuitenkin ongelmallista kaventaa ja karsia tutkimuskohteita, sillä eivät itse ilmiöt poistu vaikenemalla.
Länsimaissa uhri on tavallisesti nähty epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyksien kohteena. Kun ihminen asettuu itse uhrin asemaan, hän kaipaa muilta sympatiaa.
– Joku toinen taas ei nimenomaan halua, että häntä kutsutaan uhriksi. Hän ei halua olla passiivinen uhri, johon liittyy heikkous, vaan aktiivinen selviytyjä.
Esimerkiksi naisasialiikkeessä, työväenliikkeessä ja kansalaisoikeusliikkeessä on pyritty siihen, ettei sorrettu tai huonosti kohdeltu ihminen jää passiiviseksi olosuhteiden uhriksi, vaan voimaantuu.
Noissa liikkeissä maailmaa muutettiin paremmaksi reippain puhein ja toimin. Ovatko meidän sukupolvemme edustajat liian pehmoja pullamössöjä, kun kaikesta uhriudutaan alituiseen?
– Uhrius on kuin identiteetti, ja tänään on totuttu pelaamaan uhrikortilla. Minun pitää olla jonkin toisen tunnistama ja tunnustama uhri voidakseni käyttää sitä korttia.
Osataan sitä pelata muuallakin, kuten presidentti Trump kirjeessään Norjan pääministerille.
– Maailman suurimman valtion johtajalle tuli paha mieli ja hän uhriutti itsensä siitä, ettei saanut Nobelin rauhanpalkintoa.
Korona nosti esiin uuden uhriutujaryhmän. Suomesta löytyi yllättävän paljon rokotekriittisiä ihmisiä ja jopa koronankieltäjiä, jotka kokivat, ettei heidän ajatuksiaan otettu todesta, koska ne eivät saaneet kannatusta valtavirtajulkisuudessa.
– Toisaalta ei sekään ole hyvä, jos moni kokee, että heidän näkemyksensä dumpataan ja jätetään kokonaan huomioimatta.
Terveyttä ja hyvinvointia koskevissa kysymyksissä uskomushoitojen kannattajat kokevat itsensä monesti turhautuneiksi median uhreiksi. Terveydenhuolto ei hyväksy koululääketieteen kieltäjien vaihtoehtoa.
– Koko systeemi ”valtamedioineen” on yleinen syntipukki uhriutumisen kulttuurissa. Esimerkiksi uushenkisistä piireistä vaikutteita saaneen Kristallipuolueen kannattajat kokevat median syrjivän ja stigmatisoivan heitä.
Itsensä kokeminen median uhriksi saattaa voimauttaa ja vahvistaa yhteishenkeä. Vaihtoehtoisten uskomusten vaikuttajat ovat löytäneet toiminta-alustan sosiaalisesta mediasta, josta löytyy seuraajia.
DIGITAALISTA, ALGORITMIEN kyllästämää mediaympäristöä, huomiotaloutta ja ”emotionaalista datakapitalismia” pidetään uhrikulttuurin keskeisinä moottoreina, Sumiala kertoo.
Yhä useammalla on tarve esittää ja levittää omia tuntemuksiaan. Joka kerta kun laitan jotakin someen, minusta jää sinne dataa, jonka kautta profiloidun.
– Mitä suotuisampi postaukseni on, sitä enemmän minulle kasaantuu pääomaa. Jos kukaan ei seuraa ja jaa eteenpäin postaustani, se tuottaa eksistentiaalista ahdistusta.
Ihmiset opettelevat tuunaamaan viestejään siten, että niistä tulee huomiota herättäviä.
– Tässä huomiotalouden ajassa kaikki kamppailevat näkyvyydestä, myös isot mediatalot. Olla näkyvillä on olla olemassa.
Maineesta syntyvästä vaikutelmasta ja brändiarvosta puhutaan paljon. Sumialasta on mielenkiintoista, miten uhriutumisella ja syntipukilla voidaan pelata suhteessa mielikuviin. Niiden painoarvo on suuri, kun koitetaan välttää mainehaittaa tai uskottavuuden ongelmia.
– ”Kyllä minä mieleni pahoitin.” Ja mielensä pahoittaminen voi lähteä milloin mistäkin.
Kun bensaa heitetään syntipukille pahastumisen liekkeihin, sillä voi olla kovia seurauksia oikeusturvankin näkökulmasta.
– Tämän päivän häpeäpaalut eivät ole fyysisiä. Ihminen voi menettää maineensa myötä työpaikkansa tai hänestä tulee persona non grata.
Medialla on tässä iso merkitys, mutta myös jokaisella kansalaisella on vastuunsa siitä, millaisen panoksen hän antaa keskusteluun, Sumiala muistuttaa.
Miksi uhrin roolin ottaminen on muodikasta?
– Nyt mennään tutkijan kannalta todella vaarallisille vesille. Me elämme niin räjähdysherkkää aikaa, Sumiala sanoo.
Jonkun mielenpahoittamisen uhalla hän toteaa, että yksilöllisyyttä ja individualismia korostavaan kulttuuriin saattaa liittyä säikeitä narsismista.
– Tämä ei tarkoita patologista narsismia vaan sitä logiikkaa, millä sosiaalisen median ympäristö toimii.
Ihmisten someviestit ovat usein emotionaalisesti latautuneita. Moni haluaa näkyvyyttä ja tulla näkyväksi. Siksi omaa itseä tuodaan jatkuvasti esiin eri alustoilla.
– Oletusarvo on, että muiden pitäisi olla kauhean kiinnostuneita minun tuntemuksistani, milloin missäkin tilanteessa. Mitä suuremmat lataukset ovat postauksissa pelissä, sitä enemmän saan tykkäyksiä.
Uhriutuminen saattaa tuottaa sitä kovasti kaivattua huomiota.
Kristinuskon ytimessä on Jeesuksen antama uhri ihmisten puolesta.
– En ole teologi, mutta ymmärrän, että Jeesukseen liittyy pyhän ja viattoman uhrin ajatus. Hän oli puhdas uhri, joka eli ihmisen elämän mutta ilman syntiä, Sumiala sanoo.
Hän on tutkinut uhrin käsitteen lisäksi rituaaleihin, marttyyreihin ja pyhään liittyvää problematiikkaa.
– Nyt menemme kohti pääsiäistä, jolloin uhrista puhutaan paljon kirkoissa. Uhrin ajatus on läsnä muulloinkin, ehtoollisessa ja monissa kristillisissä perusajatuksissa.
Ajatus uhrista kytkeytyy Sumialan mukaan vahvasti kristinuskon historiaan ja juuriin. Kristinusko on länsimaisen ajattelun dna:ssa, joten uhrin ja uhriutumisen ajatuksille on runsaasti tarttumapintaa.
– Tähän liittyy kärsimyksen problematiikka: Kenen kärsimys pitäisi ottaa vakavasti maailmassa, jossa toisten kärsimystä tunnutaan pidettävän suurempana kuin toisten?
Kuka?
Johanna Sumiala
Journalistiikasta väitellyt filosofian tohtori
Työ: Median ja viestinnän tutkimuksen professori
Kiinnostaa: Suhtaudun hyvin intohimoisesti tutkimuksen tekemiseen. Hienoa ja palkitsevaa on istua työhuoneessa ja laittaa ajatuksia järjestykseen.