Harrastuksiini Suomen kesässä kuuluvat vierailut tienvarren kirkoissa. Varsinkin niistä vanhimmat huokuvat myös joka hirrellään tai kivellään sitä, miksi kirkkoja ylipäätään maisemassa seisoo. Tyhjän temppelin rauhassa ja hiljaisuudessa sekä kirkkomaan vanhoissa hautakivissä voi lukea Luojamme yhden viestin: Ihminen, olet täällä vain käymässä. Kun tuuli käy ylitsesi, ei sinua enää ole eikä asuinsijasi sinua tunne. Vain minun armoni pysyy, iankaikkisesti.

Elo täällä kuin unta ja varjoa on, kuni kuohuva koski, se on levoton, veden lailla se hiekkahan haihtuu. Sellaista on matkamiesten teologia.

Dogmatiikan systemaattisissa yleisesityksissä on ollut usein viimeisenä osana luku, joka käsittelee eskatologiaa. Siis viimeisiä tapahtumia, paruusiaa, katoavaisuutta, tuomiota, pelastusta, kadotusta – iankaikkisuuttakin. Moderneissa dogmatiikoissa saattaa esityksen rakenne olla toisenlainen. Mutta itse asiaa ei oppihimmeleistä saisi unohtaa.

Kirkon opetuksella on näet tärkeä päämäärä: teologian on viitattava Kristukseen ja Hänen työhönsä, siis armoon, ylösnousemukseen ja pelastukseen. Syntisille on teroitettava, että vaikka elämä täällä ajassa on elettävä lähimmäisen parhaaksi ja Jumalan kunniaksi, ei kaikki ole tässä. On myös kaiken loppu ja iankaikkisuus.

Usein korostetun tämänpuoleisessa ja tähän hetkeen keskittyneessä 24/7-maailmassa iankaikkisuudesta ei ole ihan helppoa puhua. Mutta esimerkiksi saarnahenkilön olisi syytä muistaa, että se on osa kaikkea julistusta.

Myös elokuun sunnuntaiden perikooppien raamatunteksteistä on helposti hahmotettavissa, miten keskeinen asia aika ja ikuisuus ovat. Tekstit kehottavat taivastietään kulkevaa ihmistä erottamaan totuuden ja harhan, hoitamaan ajassa leiviskäänsä uskollisesti, huomaamaan etsikkoajat ja tutkimaan itseään.

Kaikki tämä pohjimmiltaan siksi, jotta murhe, risti ja kiusaus eivät sammuttaisi heikkoa uskoa matkalla iankaikkista isänmaata kohti.

TEOLOGISESTI ESKATOLOGIA ja iankaikkisuus ovat kovaa kamaa. Eihän ihmisjärki sellaista oikein hahmota. Eikä aina hyväksy.

Esimerkiksi Karl Marx ei voinut eskatologiaa sulattaa. Hänelle se oli osa sitä kansan oopiumia, joka johti kärsivien huomion pois tämän ajan poliittisista kysymyksistä. Marxilaisuuden varianttien oma teologinen pohjavire ennen ja nyt johtaa kuitenkin erikoiseen ristiriitaan: immanentin ja ihmisen herruuden kaipuu edellyttää kirkon ja ikuisuuden desakralisointia.

Eskatologia voi toki olla myös poliittista, mutta taivasten valtakunta maan päällä pysyy utopiana. Vasta Kristuksen toinen tuleminen muuttaa kaiken. ”Ja pyhien suuressa seurassa, saan uudesta virrestä iloita, sen pauhussa riemullisessa” (VK 360).

Lue myös:

Näkökulma: Autoritaaristen valtioiden määrä maailmassa ylitti demokratioiden määrän — mikä demokratian toteutumista ja vetovoimaa vaivaa?

Kolumni: Kaikki se hyvä, mitä emme näe

Kolumni: Psykoottiset lunastajat