Media on rikki. Ikävät uutiset kiinnostavat ihmisiä huomattavasti enemmän kuin iloiset. Harvassa ovat onnellisen lopun saaneet saagat, joita seurattaisiin tragedioita tiiviimmin. Katastrofeilla ja riidoilla kerätään klikkejä ja myydään lehtiä.

Sen voi huomata tavaksi muodostuneesta rippikoulu-uutisoinnistakin. Jos jossain leiri keskeytyy tai joku poistetaan leiriltä, lööppejä riittää. Onnistuneet leirit ja konfirmaatiot eivät samalla tavalla loiki uutiskynnyksen yli. Kertooko se oikeastaan enemmän ihmisestä kuin mediasta?

Onko kirkon tilanne sellainen, että epäonnistumisemme ovat julkisia, ja onnistumisemme salaisia? Kun tuomiorovastinvaalista riidellään, on se uutisaihe siellä täällä. En ole kuitenkaan nähnyt kiitosta tai reppareita Helsingin seurakuntien tarjoamista kesävirikkeistä perheille ja koululaisille.

Jos jossain kinataan seurakuntaliitoksesta, päätyy se paikallislehtien lisäksi herkästi Ylelle ja Kotimaahan. Vähän puolestaan näkyy juttuja siitä, miten monasti seurakunnat mahdollistavat lapsille kesäiset elämysmatkat Ähtärin eläinpuistoon tai vaikkapa huvipuistoihin. Entäpä kymppisynttärit, joissa Helsingissä seurakuntayhtymä on perinteisesti vienyt ikäluokan juhlimaan Linnanmäelle?

KOHUJEN JALKOIHIN jää paljon hiljaista hyvää. Epäonnistumisista kyllä jaksetaan uutisoida, mutta melko vähän siitä, että Nimettömät narkomaanit ja Anonyymit alkoholistit kokoontuvat usein seurakuntien tukemina seurakuntien tiloissa. Diakoniatyön pelastavasta merkityksestä saisi kasaan maailman pisimmän juttusarjan.

Ajattelen usein pyhää Laurentinusta ja Tampereen Aleksanterin kirkon leipäjonoa. Useina päivinä leipäjono mutkittelee ympäri puistoa. Apua hakevien virta tuntuu loputtomalta.

Kun Rooman keisari Valerianus oli utelias kirkon huhutun aarteen suhteen, hän määräsi diakoni Laurentinuksen tuomaan eteensä kirkon aarteen. Pari päivää myöhemmin Laurentinus kulki keisari Valerianuksen palatsiin mukanaan Rooman kerjäläiset, osattomat ja elämässä nyrjähtäneet. ”Tässä on kirkon aarre”, Laurentinuksen kerrotaan sanoneen.

KUN KÄYDÄÄN keskustelua kirkon brändistä tai omaisuudesta, tulisi kääntää katse siihen tärkeään hiljaiseen työhön, kohuttomiin onnistumisiin, jotka leimaavat satojen seurakuntien arkea halki Suomen. Kirkko ei ole somekampanja tai suurten oppineiden keskusteluklubi. Se ei ole moraalinvartija eikä ahne suuryritys.

Kirkko on kesäinen laulutapahtuma vanhassa leirikeskuksessa,
pizzailta nuorisotalon kellarissa, talousneuvontaa antava diakoni, ilmainen muskari ja
vauvakerhossa ystävystyvät vanhemmat.

Tärkeintä on kaikki se hiljainen hyvä, mitä emme aina näe. Se ei kohkaa tai näytä trendikkäältä tiedotteessa. Sitä ei saa vangituksi nokkelaksi anekdootiksi kärkkääseen kolumniin.

Sitä on myös kirkon tärkein ihmisoikeustyö. Se ei ole laajoja mielipidekampanjoita tai suuria sanoja tiedotustilaisuuksissa. Kirkon tärkeä työ toteutuu siinä, että jossain lähiön tai haja-asutusalueen keskellä loistaa seurakuntatalon valo. Se on sitä, että pappi käy vanhainkodissa pitämässä arkista hartautta.

Tuo työ on sitä hiljaista evankeliumia, joka merkitsee kaikkea, mutta ei aina kuulu tai näy minnekään.

Lue myös:
Näkökulma: Autoritaaristen valtioiden määrä maailmassa ylitti demokratioiden määrän — mikä demokratian toteutumista ja vetovoimaa vaivaa?

Kolumni: Psykoottiset lunastajat

Lukijalta: Demokratiaa juhlitaan, kun oma viiteryhmä menestyy