Janakkala. Athos. Joensuu. Tallinna. Näiden paikkakuntien välille jakautuu tällä hetkellä Damaskinoksen aika. Jaakko Olkinuora eli isä Damaskinos vihittiin Athos-vuorella munkiksi vuonna 2015. Tänä vuonna hänet vihittiin Virossa Haapsalun piispaksi. Joensuun yliopistossa hän opettaa ortodoksista teologiaa. Tukikohtana Suomessa toimii vanhempien kotitalo Janakkalassa. Tällaiseksi Damaskinos tuskin osasi elämäänsä suunnitella. Hän on kuunnellut kutsua.
Tapaamispaikaksemme valikoitui Janakkala. Tie vie läpi perinteisen hämäläismaiseman: peltoja, hankea ja mäntymetsää. Valkoisen omakotitalon pihalla kulkevat lumessa jalanjäljet etuovelta pihan perällä seisovaan tsasounaan. Olemme perillä.
Luterilaiseen perheeseen syntynyt, Jaakoksi vauvana kastettu Damaskinos kiinnostui luostarielämästä jo lapsena. Perheen asuntovaunuillessa Itä-Suomessa tie vei Valamon ja Lintulan luostariin, mistä uskonnoista viehtynyt poika osti ensimmäisen ikoninsa. Nyt vuosia myöhemmin piispa Damaskinos hymyilee muistolle. Hän muistaa, että häntä kiinnosti jo lapsena askeettisuus.
Luterilaisen kirkon kerhot ja kesäleirit eivät vastanneet hengelliseen kaipaukseen.
– Muistan jollain leirillä opetetun, että jos haluat keltaiset farkut, rukoile Jumalalta keltaisia farkkuja, niin löydät ne edestäsi.
Seurakunnan tilaisuuksissa toistuva puhe kummastutti. Sisällä kasvoi tuntu siitä, että rukouksesta ja Jumalasta ei sovi puhua noin. Piispa Damaskinos koki, että liian usein ”Jumalasta puhuttiin kuin jauhelihasta”. Opetus tuntui banaalilta ja rukouselämä ohuelta.
Kokemus ortodoksisesta liturgiasta muutti kaiken. Damaskinos oli 15-vuotiaana kesätöissä Ahveniston ortodoksisen kirkon remonttihommissa, ja päätyi myös ensimmäiseen remontinjälkeiseen palvelukseen. Samaan aikaan kun palvelus alkoi, ulkona puhkesi myrsky. Kynttilänvalossa vietettyä liturgiaa säesti ukkosen jyly. Piispa Damaskinoksesta tuntui, että täällä todella rukoillaan.
Pian laulutaitoinen Damaskinos löysi itsensä ortodoksisen seurakunnan kuorosta. Seuraavaksi hän kirjoitti lukiossa ortodoksisen uskonnon. 18-vuotiaana hän olikin jo kirkon jäsen.
KUN LUKIOTOVERI ehdotti kirjoitusten jälkeen matkaa Athokselle, Damaskinos oli heti valmis. Kertoman mukaan se luostari, mihin pyhiinvaeltaja ensimmäisenä saapuu, tulee olemaan se luostari, mihin hän munkkina myöhemmin asettuu, jos asettuu. Damaskinoksen kohdalla tämä piti paikkansa.
Yli tuhat vuotta sitten perustetusta Ksenofontoksen luostarista tuli Damaskinokselle rakas paikka. Vaikka kreikankielenopinnot Helsingin yliopistolla ja musiikkiopinnot Sibehlius-Akatemiassa pitivät häntä kiinni Suomessa, kutsumus veti Athokselle.
– Kreikan opiskelijavaihtoni aikana kiinnyin veljestöön ja luostarinjohtajaan. Luostarinjohtaja kuitenkin sanoi, että opiskele opinnot loppuun ensin. Muuten keskeneräiset opinnot voivat muuttua kiusaukseksi.
Kun opinnot venyivät väitöskirjaan asti, luostarinjohtaja linjasi kuitenkin, että nyt on aika ”joko lopettaa täällä ramppaaminen, tai sitten jäädä tänne”. Muuten saattaisi käydä pyhän Paisios Athosvuorelaisen varoituksen mukaan, että ”kuolee Ouraunopolin ja Athoksen välille”. Ouraunopoli on pieni satamakaupunki, mistä laivat Athos-vuoren luostareihin lähtevät.
– Paisios viittaa siihen, että monet haaveilevat luostarielämästä, mutta aina vaan siirtävät päätöstä.
Mikä piispa Damaskinosta sitten jarrutti? Vastaus tulee kiertelemättä ja suoraan.
– Paholainen.
Ja hieman lieventääkseen, hän jatkaa:
– Ja maallinen elämä ylipäätään.
Kreikan opintojen lisäksi piispa Damaskinos opiskeli musiikkia ja ortodoksista teologiaa. Taiteen maailma näyttäytyi vapaana ja riippumattomana, vastakohtaisena kuuliaisuutta vaativalle luostarielämälle. Taiteilijan identiteettikin kiehtoi.
Ennen luostariin siirtymistä kiusaukset tiivistyivät. Yhtäkkiä ovia avautui sieltä täältä ja musiikkitöitä olisi riittänyt ulkomaita myöten. Kutsumusta koeteltiin ja puntaroitiin. Kuuliaisuus voitti.
– Onneksi vältin kiusaukset ja sain voimaa ryhtyä munkiksi.
Kiusaus. Kuuliaisuus. Sanat toistuvat piispa Damaskinoksen puheissa. En muista kuulleeni näin useasti kyseisiä sanoja hengenmiehen suusta hetkeen. Piispa Damaskinos hymähtää huohmiolle.
– Kiusauksista puhutaan liian vähän. Toisaalta ne, jotka puhuvat, puhuvat usein liikaa.
Hengellisen elämän suhteen olisi tärkeää tunnistaa kiusaukset ympärillään. Siksi niistä pitää puhua. Kiusauksien piinaamalle ihmisille piispa Damaskinoksella on lyhyt ja selkeä ohje.
– Kun rakastat Kristusta, kaikki menee hyvin.
Luostariperinteessä puhutaan paljon kiusauksien lisäksi erottelukyvystä. On pyrittävä erottamaan hyvät asiat pahoista, ja siten välteltävä pahoja. Nykyään se on vaikeampaa kuin koskaan.
– Meitä pommitetaan kiusauksilla. Kuvia ja ääniä tulvii kaikkialta jatkuvalla syötöllä. Siksi luostarimaailmassa me puhumme aistien varjelemisesta.
Piispa Damaskinoksen mielestä on oltava tarkkana siitä, mitä kuuntelee, katsoo, haistaa ja maistaa. Varomaton ei sovi olla.
– Munkille voi olla järkyttävää mennä junaan ja huomata, miten nuoret selaavat vaikkapa Instagramia. Kuvien ja videoiden virta on loputon ja suuri osa niistä sielulle haitallisia.
Tällaiset neuvot, tai ylipäätään hyvästä ja pahasta puhuminen ei ole piispa Damaskinoksen mukaan nyt muodissa.
– Relativismi on aikamme kiro. Esimerkiksi sosiaalisen median vaaroista puhuttaessa, löytyy aina joku, joka kertoo, että on siinä ne hyvätkin puolensa.
Lisäksi nykypäivän ihminen on hysteerisen takertunut identiteettiinsä. Siitä luostareiden kilvoittelijat pyrkivät irti.
– Siksi me jätämme perheemme ja ystävämme ja vaihdamme nimemme. Siksi pukeudumme samalla tavoin ja jätämme partamme kasvamaan. Sillä ei ole väliä, mitä mieltä minä olen asioista, vaan sillä, mitä mieltä muut ovat.
Piispa Damaskinos kertoo luostarihmaailman olevan teeskentelemättömyydessään hämäläiselle kotoisa. Munkkeja hän kuvaa pyhän Basileios Suuren sanoin teräväreunaisiksi kiviksi, jotka vierivät joessa ja iskeytyvät toisiaan vasten.
– Ajan myötä ne hiovat toisensa sileiksi.
Kuuliaisuus määrittää piispa Damaskinoksen hengellistäkin identiteettiä siinä määrin, että edes pappeus tai piispan tehtävä eivät ole olleet hänelle oman tahdon asioita, oikeastaan päinvastoin.
Papiksi haluamista piispa Damaskinos pitää riskialttiina. Pappeuden on oltava kutsu, joko Jumalalta tai ihmisiltä.
– Meillä ei ole mitään piispakampanjointia. Ja hyvä niin, sillä se on hengellisesti vaarallista. Onneksi minun ei missään vaiheessa tarvinnut sanoa, miksi olisin hyvä piispa.
Instagramissa kuvien ja videoiden virta on loputon ja suuri osa niistä sielulle haitallisia.
NÄKEMYKSET EIVÄT jää Janakkalassa vakan alle. Osansa saavat niin ontto rukouselämä kuin suomalainen ikoniteohlogia ja relativistit, eli näkemys jonka mukaan jokin asia on suhteellinen toiseen asiaan nähden tai riippuvainen siitä. Ilmeistä turhautumista aiheuttaa myös kirkollisen hierarkian jatkuva kritisointi. Kirkollista hierarkiaa vastaan ei piispa Damaskinoksen mukaan pitäisi nullikoida.
– Kirkollinen hierarkia on Jumalan asettama järjestys. Vaikka olisi maailman syntisin piispa, Jumala olisi päättänyt, että hän jakaa armoaan tämän kautta.
Kirkolliseen traditioon ja hierarkiaan ei saisi missään nimessä suhtautua kevyesti, piispa Damaskinos painottaa.
– Pyhä Henki vaikuttaa kirkossa hierarkian kautta. Jos nyt todetaan, että tämä ei olekaan Pyhän Hengen toimintaa, vaan jotain patriarkaalista miesten valtaa, me olemme todella pulassa. Silloin päädytään siihen, että Pyhä Henki ei ole toiminut täällä ollenkaan.
Hierarkian kunnioittaminen edellyttää kuuliaisuutta. Maallikko voi pohtia kuuliaisuutta esimerkiksi seuraavan vertauksen kautta.
– Olet ollut koko päivän raskaissa töissä, ja vaimo on levännyt kotona. Kun tulet väsyneenä töistä kotiin ja istut alas, vaimo huikkaa sohvalta, että tuotko mulle lasin vettä.
Piispa Damaskinoksen mukaan kuuliaisuutta on ohittaa oma tunteensa ja toimia pyydetyllä tavalla. Tässä tapauksessa siis tuoda kiltisti vettä.
– Kaikki kuuliaisuus on kuuliaisuutta Jumalalle.
Siksikin läntisen maailman yksilökeskeisyys sotii ortodoksisen teologian ihmiskuvaa vastaan. Yksilön olisi kristittynä kasvaessaan päästettävä irti rakentamastaan identiteetistä ja omien tarpeidensa jatkuvasta tyydyttämisestä. Tavallinen tarve muuttuu nimittäin kiusaukseksi silloin, kun siitä pitää liikaa.
– Koko ajan pitäisi huolehtia omasta hyvinvoinnista ja pohtia omaa identiteettiään. Päinvastoin. Me olemme itsemmekin suhteen omien illuusioidemme vankeja. Kuten Jeesus opetti: ”Jos joku tahtoo olla minun seuraajani, hänen pitää kieltää itsensä, ottaa ristinsä ja seurata minua.”
Lue myös:
Evoluutiobiologi Aura Raulo: Jumala maalaa maailman merkityksen värein
Ilmoita asiavirheestä