Aura Raulo ei ollut aivan tavallinen lapsi. Hän kertoo olleensa totuudentorvi, jolle kompromissit olivat vaikeita. Hänellä oli tarve kontrolloida kaikkea ja muistaa kaikki.
Hengellisyyskin oli omaehtoista. Pieni Aura ajatteli 6-vuotiaana ratkaisseensa elämän suuret uskonnolliset kysymykset. Hän koki olevansa Jumalan valittu, vähän kuin profeetta. Hänellä oli karismaattisia uskonnollisia kokemuksia.
– Koin hetkissä syvää merkityksellisyyttä, ajattelin kissoja pyhiksi olennoiksi, joilla on salaisia viestejä, ja maailmani oli maaginen ja neuroottinenkin.
Raulo eli kahdessa kodissa ja perhekulttuurissa. Nuorina toisensa löytäneet äiti ja isä erosivat pian saatuaan Auran ja tämän pikkuveljen.
Biokemisti-isän suku rakastaa rauhaa ja pyrkii kaikessa harmoniaan. Isä opetti lapsensa suhtautumaan tarinoihin kriittisesti. Koskettava kertomus ei välttämättä ole totta.
Teatteritaiteilijaäidin suku on räiskyvä ja yhteyteen pyrkivä. Kaikesta pitää puhua pohjia myöten, riippumatta mahdollisesti syntyvästä myrskystä. Tärkeitä ovat merkitykset. Taiteessa totta on juuri se, mikä koskettaa.
– Molemmat ovat hyviä tapoja elää. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta kumpikin vanhempi näki elämästäni vain puolet. Veljen kanssa sitten kuljimme kotien väliä ja yritimme luoda kokonaista tarinaa elämästämme.
Oma tarina oli Raulolle lapsena tärkeä. Hän luki paljon ja eläytyi Harry Potterin maailmaan, oli kiinnostunut Franciscus Assisilaisesta ja uskoi, että kaikki asiat tapahtuivat tietystä syystä. Hän halusi kuuluisaksi.
Pienenä Raulolla ei ollut ystäviä ja hän koki syvää ulkopuolisuutta.
– Lohduttauduin ajatuksella, että suurten tarinoiden päähenkilöiden elämä on haasteellista.
Kolmannella luokalla Raulo sai ensimmäiset oikeat ystävät ja hänen maailmansa mullistui.
– Tajusin, että vallanhaluni, kaipaukseni olla kuuluisa ja pelkoni johtuivatkin siitä, että tarvitsin ystävyyttä.
Ymmärsin, että myös Jumala on jotain paljon enemmän kuin minun ajatukseni hänestä.
Raulo pääsi osaksi outojen tyyppien kaveriporukkaa, jossa hän oppi joustamaan. Joukkoa kiusattiin koulussa, mutta ystävistä tuli rakkaita. He avasivat Raulon silmät näkemään, että hänen ikkunansa maailmaan on vain yksi lukemattomista mahdollisista.
– Ymmärsin, että myös Jumala on jotain paljon enemmän kuin minun ajatukseni hänestä.
Rippikouluun meno ahdisti Aura Rauloa. Hänen isoisänsä, teologian professori Heikki Kirjavainen suositteli Herättäjä-Yhdistyksen rippileiriä Aholansaaressa.
– En tiennyt körttiläisyydestä mitään. Pelkäsin, että päähäni kaadetaan tarinoita ja minulle kerrotaan, mikä on totta ja mikä ei. Mutta rippileiri olikin kysymyksiä kysymysten perään, eikä ideana ollut löytää oikeita vastauksia.
Raulo oli helpottunut. Ilmapiiri oli salliva ja hyväsyvä. Sisäiselle kriittisyydelle oli loputtomasti tilaa. Oli mahdollisuus olla epävarma ja silti hengellinen. Siionin virret olivat täynnä kaihoa ja hämmennystä. Seurapuheet olivat ujoja kommentteja surusta ja ohikiitävistä merkityksellisyyden kokemuksista.
– Riparilla sain olla osa elämän salaisuutta ihmettelevää joukkoa ilman, että jouduin sitoutumaan fanaattisiin totuuksiin. Kuuluin porukkaan. Tämä käänne on kantanut pitkälle.
Sittemmin Raulo on ammentanut körttiseuroista ja körttiläisestä kielestä voimaa myös tutkijan työhönsä. Niiden avulla hän jaksaa seisoa tietämisen reunalla ja olla utelias tuntematonta maailmaa kohtaan.
Yhteys ja eristyneisyys kiinnostavat Rauloa niin tieteellisesti, taiteellisesti kuin hengellisestikin.
Työssään Oxfordin yliopiston tutkijana hän selvittää, miten suolistomikrobit leviävät sosiaalisissa verkostoissa. Taiteilijana hän pohtii, mitä identiteetti merkitsee, kun oikeastaan kaikki mistä me muodostumme – solut, geenit ja ajatukset – on muilta saatua lainaa.
– Kristinuskossa se, mikä on pyhää, tulee yhteydestä toisiin ihmisiin, muihin lajeihin, todellisuuteen ja historiaan. Armo ja Pyhä Henki tarvitsevat toimiakseen yhteyttä. Minua on koskettanut, että Luther määritteli synnin eristyneisyydeksi pyhästä.
Kaksinapainen ajattelu ja jyrkät kahtiajaot ahdistavat Rauloa. Hän ei usko ryhmiin, joiden välillä ei olisi mitään siteitä. Kaikki elollinen on pohjimmiltaan osa suurta verkostoa.
– Dualismi ei ole totta. Jakolinjat kulkevat ihmisten sisällä, eivät heidän välillään. Silti dualismin avulla voidaan myös hyödyllisellä tavalla yksinkertaistaa monimutkaisia asioita. Silloin on tärkeää jaotella tilanteita, ei ihmisiä. Tilanteessa voi ilmetä tyhmyyttä tai viisautta, hyvyyttä tai pahuutta, mutta ihmiset eivät ole joko tai.
Jumalasta kannatta yrittää puhua, vaikka tyhjentävä puhe hänestä on mahdotonta, Aura Raulo ajattelee. Häntä kiinnostavat vertauskuvat, kuten se, mitä Jumalan kolminaisuus voisi tarkoittaa tässä ajassa.
Isä Jumala on Raulon ajatuksissa hurja ja joskus väkivaltainenkin. Hän ei ole kostonhaluinen ihmisiä kohtaan, vaan pikemminkin välinpitämätön.
– Isä Jumala on kuin myrsky, jonka edessä kaikki taipuu. Hän ravistelee hereille, hajottaa neuroottiset järjestelmämme ja saa aikaan tunteen, että olemme väkevästi olemassa.
Tämä ajatus tuo Raulolle kummallisella tavalla iloa.
– Olemme osa jotain suurempaa ja sekoitumme osaksi elämän virtaa. Ei haittaa, että me kuolemme ja inhimilliset sivilisaatiot joskus loppuvat. Emme ole ainoita, joilla on täällä väliä.
Yhteys toiseen ihmiseen tai eläimeen on konkreettinen merkki Pyhän Hengen läsnäolosta.
Poika Jeesus on puolestaan Raulolle se osa Jumalaa, joka välittää ihmisistä yksilöinä. Hän tuo viestin, että olemme kaiken vajavaisuutemme kanssa armahdettuja.
Pyhä Henki on Jumalan ilmenemismuodoista Raulolle läheisin. Yhteys toiseen ihmiseen tai eläimeen on konkreettinen merkki Pyhän Hengen läsnäolosta.
– Pyhä Henki kulkee elämän verkostoissa kuin sähkö hämähäkinseitissä. Kun minut täyttää yhteyden kokemuksissa merkityksellisyyden tunne, se tarkoittaa, että juuri nyt Pyhä Henki kulkee olevaisten verkossa minun lävitseni.
Pyhä Henki on Raulolle paitsi pimeydessä valaiseva liekki myös hämärä huone, joka suojelee maailman kaiken nielevältä kirkkaudelta ja auttaa näkemään varjoja, jotka tekevät elämästä syvää.
– Se, mikä maalaa maailmaa merkityksen värein, on jumalallista.
Radikaalin käänteen maailmankuvassaan Raulo koki, kun hän vietti gradua tehdessään puoli vuotta Madagaskarin saarella. Hän asui teltassa muinaisessa sademetsässä ja tutki kädellisiin kuuluvien makien sosiaalisia verkostoja.
Suomalainen metsä on Raulolle pyhä. Siksi hän oli odottanut jännittyneenä sademetsäkokemusta. Ensimmäiset puolitoista kuukautta kuluivat kuitenkin tunnekylmyydessä. Mikään ei tuntunut miltään.
– Yhtenä päivänä kiipesin harjulle, jolla kasvavien puiden pitkät, kapeat lehdet olivat kuin neulasia. Tuuli sai ne kuulostamaan mäntyjen huminalta. Siinä hetkessä minuun humahti taju: olen metsässä! Tuoksut tulivat todellisiksi, koin olevani pieni eläin ja minua alkoi pelottaa.
Raulo oivalsi, että hänen rakastamansa suomalaisen metsän pyhyys ei ollut metsässä, vaan hänen päässään, ihmisen ja metsän välisessä suhteessa. Eri ihmiset kokevat pyhän eri paikoissa, ja pyhyyden tunteen syntyminen vaatii pitkän suhteen sen lähteeseen.
En voi tietää, mikä puoli Jumalasta kenellekin näyttäytyy.
– Samalla tajusin, että en voi koskaan täysin jakaa kenenkään toisen kanssa hengellistä kokemusta. Opin arvostamaan toisten pyhää, jota en itse näe. En voi tietää, mikä puoli Jumalasta kenellekin näyttäytyy.
Raulo vierastaa sekä ihmisiä tuomitsevaa hengellisyyttä, uskoa joka on pelkkää tunnetta vailla sanoja että teoreettista uskoa, joka ei johda lainkaan tekoihin.
Kristillinen toivopuhe on Raulon mukaan helposti passivoivaa. Toivon riivaamat saattavat lamaantua odottamaan, josko tässä kuitenkin kävisi hyvin. Parempi olisi kääriä hihat ja toimia sen eteen, mitä arvostaa.
– Ymmärrän sekä Elokapinan huolta sukupuutosta että niitä, jotka pelkäävät paikalliskulttuurin säilymisen puolesta muuttuvassa maailmassa. Huoli maailman ainutkertaisuuden katoamisesta on yhteinen.
Joskus Raulo huomaa miettivänsä, tarvitaanko toivoa.
– Eikö riitä, että rakastaa elämää tässä ja nyt? On opittava myös luopumaan ja suremaan sitä, mitä ei voi pelastaa. Muuten tukehdumme olemisen paljouteen eikä mitään uutta voi syntyä.
Ilmoita asiavirheestä