Amerikan Yhdysvallat on tämän hetken maailman mahtavin valtio. Jättiläismäinen maa ja sen monet edustajat ovat jo vuosikymmenien ajan olleet jatkuvasti uutisissa ympäri maailmaa. Heinäkuun 4:ntenä 250 vuotta täyttävän suuren kansakunnan ja valtion voima ja globaali vaikutus ovat aikamme maailmassa ylivertaisia, etenkin puhuttaessa poliittisesta, taloudellisesta, kaupallisesta, teknologisesta, sotilaallisesta tai kulttuurisesta kyvykkyydestä ja vaikutusvallasta.
Yhdysvaltojen suuruuden attribuutteihin kuuluvat myös sen uskonnollisuuden kirjo ja runsaus. Maassa toimii tuhansia eri kirkkokuntia ja muita uskonnollisia ryhmiä. Osa niistä on suuria, useiden miljoonien jäsenien yhteisöjä. Monet muut taas hyvin pieniä. Ne muodostavat kirkko- ja uskontokuntien jatkuvasti muuttuvan verkoston, jota Euroopassa tunnetaan usein vain pintapuolisesti.
Uskonnollisuus, nimenomaan kristinusko, on ollut 250 vuotta täyttävän yhdysvaltalaisen elämäntavan yksi vahva elementti. Sitä ovat vahvistaneet laaja uskonnonvapaus ja filosofinen ajatus siitä, että suurella amerikkalaisella kansakunnalla on suorastaan hengellinen ja moraalinen tehtävä, missio, tässä maailmassa.
Amerikkalaiset ovat uskonnollisia, mutta eivät dogmaattisia.
Yhdysvaltojen Minnesotan osavaltion St. Paulissa toimivan Luther seminaryn kirkkohistorian professori Mark A. Granquist toteaa, että idea Amerikasta valittuna kansana on ollut ja on edelleen laajalle levinnyt, mutta samalla kontroversiaalinen teema amerikkalaisessa elämässä.
— Kansalaisuskonto (Civil religion) on varmasti yksi olemassa oleva asia, mutta se ei ole aina kristinuskoa. Monet amerikkalaiset uskovat, että jonkinlainen uskonnon muoto on hyvä asia — varsinkin moraalin vuoksi, koska se pitää yhteiskuntaa koossa, Mark Granquist hahmottelee.
Hän viittaa kuulemaansa asiaa tiivistävään toteamukseen.
— Amerikkalaiset ovat uskonnollisia, mutta eivät dogmaattisia. Teologia on henkilökohtainen valinta. Mutta vaikka monet ajattelevat niin, että ihmisen pitäisi olla uskonnollinen, he kuitenkin välittävät paljon vähemmän siitä, mikä tuon uskonnon tulisi olla.
Tämä näkyy Granquistin mukaan esimerkiksi siinä, että yhdysvaltalaiset ovat aina olleet herkkiä vaihtamaan kirkkokuntaa. Viimeisten 60—70 vuoden aikana tällainen on ilmeisesti vain lisääntynyt.
— Amerikkalaisen uskonnollisuuden ”markkinoilla” ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia paikallisen seurakunnan ei-teologisista elementeistä: pitävätkö he tietyn kirkon pastorista? Entä musiikista? Tai lasten ja nuorten toiminnasta? Missä kirkossa ystävät ja naapurit käyvät?
Kaikki tällaiset ja vielä monet muutkin elementit vaikuttavat Granquistin mukaan teologisen ja tunnustuskunnallisen identiteetin rinnalla. Tutkimuksissaan Granquist on myös todennut, että amerikkalainen historiallinen pragmaattisuus uskonasioissa on myös estänyt eurooppalaistyyppiset uskonsodat. Asenne on ollut ”elä ja anna toistenkin elää”. Kunnon kansalainen on kuulunut johonkin kirkkoon ja protestanttisessa valtavirrassa on riittänyt, että kaikki jakavat yhteisiä moraalisia arvoja.
Amerikkalaisissa julkisissa kouluissa ei ole uskonnonopetusta — kirkkokuntien ja muissa yksityisissä oppilaitoksissa asia on tietenkin toinen. Joka tapauksessa amerikkalaiset kirkot ovat jo kauan antaneen pyhäkouluissa (Sunday school) uskonnonopetusta eri-ikäisille lapsille. Opetus ei ole yleensä erityisen tunnustuksellista ja käytännössä tietyn kirkkokunnan seurakunnan opetukseen hyväksytään myös minkä tahansa muun uskonnollisen taustan kodeista tulevia lapsia.
— Tämä johtuu siitä, että pyhäkoulutoiminta on myös evankelioivaa. Seurakunnat käyttävät sitä pyrkimyksenä houkutella nuoria lapsiperheitä takaisin säännölliseen jumalanpalveluksiin osallistumiseen.
Amerikkalaisissa kirkkokunnilla on usein myös omia peruskouluja ja lukioita, sekä collegeita ja yliopistoja. Maassa on myös lukuisia kristillisiä radio- ja tv-kanavia.
TYYPILLISESSÄ YHDYSVALTALAISESSA seurakunnassa on palkattuja henkilöitä vain yksi — seurakunnan pappi. Suuressa seurakunnassa heitä voi olla myös useampia. Sen sijaan kaikki muu työ tehdään yleensä vapaaehtois- tai joskus palkkiopohjalta. Tämä koskee niin kirkkomusiikkia, lapsi- ja nuorisotyötä, kiinteistöjen hoitamista kuin toimistotyötäkin.
Amerikkalaisessa seurakunnassa toiminnan ja muun pyörittämiseen tarvittavat varat on kerättävä kovalla työllä seurakuntalaisilta, myyjäisistä ja muusta. Kirkollisveroja ei ole. Maallikkoaktiivisuus on kaikessa seurakunnan toiminnassa huomattavaa.
Protestanttisissa seurakunnissa korostuu näistä syistä johtuen usein se, että seurakunnat ovat myös käytännössä maallikkojohtoisia. Kaikki seurakunnat elävät tyylipuhtaasti vapaakirkkotilanteessa.
Papit eivät ole virkamiehiä ja esimerkiksi heidän erottamisensa niin käydessä on yleensä varsin yksinkertaista. Kirkkokuntien välillä voi tässä suhteessa tosin olla myös eroja. Joissakin kirkoissa piispoilla — jos sellaisia on — on seurakuntien hallintoon tiettyä sanavaltaa, mutta yleensä näin ei ole.
Joskus kirkollisissa kiistoissa Yhdysvalloissa käy niin, että kokonainen seurakunta päättää erota kirkkokunnasta, ehkä liittyäkseen toiseen. Etenkin kirkkokiinteistön omaisuuskysymykset riippuvat silloin usein siitä, miten hierarkkinen kirkko on kyseessä ja mitä kirkon säännöt sanovat. Esimerkiksi katolisessa, episkopaalisessa ja Yhdistyneessä metodistikirkossa kirkon omistaa harvoin seurakunta tai seurakunta yksin, vaan hiippakunnalla voi olla juridinen intressi kiinteistöön. Monissa muissa kirkkokunnissa kirkot ovat kuitenkin seurakuntien omaisuutta.
Yhdysvalloissa kirkot ja uskonnolliset yhteisöt on vapautettu verotuksesta.
Yleisesti ottaen valtavirran kirkot eivät tarjoa sitä, mitä ihmiset haluavat.
Amerikkalainen uskonnollinen kenttä on aina elänyt voimakkaasti. Pohjalla ovat jo ne uudisraivaajien erikoiset, usein karut ja Euroopasta poikenneet olosuhteet, joissa kristilliset kirkot vuosisatoja sitten juurrutettiin Amerikan siirtokunnissa. Piispat ja muu kirkollinen valta sekä kruunupäät olivat kaukana valtameren takana Euroopassa. Tällöin luotiin pohjaa myös sille suurelle itsenäisyydelle, vapaudelle ja vapaaehtoisuudelle, joka Uuden maailman kirkoissa Euroopan valtiouskonnoista poiketen vallitsi.
Amerikkalaisen uskonnollisuuden taustalla on myös valistusajattelun perintöä. Granquist on huomauttanut tutkimuksissaan, että monet Yhdysvaltojen ”perustajaisistä” — Benjamin Franklin (1706-1790), George Washington (1732-1799), John Adams (1735-1826), Thomas Jefferson (1743—1826), James Madison (1751-1836) ja muut — olivat valitushenkisiä deistejä, ja heitä saattoi tuskin pitää kristittyinä sanan traditionaalisessa merkityksessä. Mutta he pitivät perinteistä kristinuskoa tapana edistää sosiaalista hyvää ja moraalia
Kirkollisen kentän muutokset ovat sittemmin olleet sidoksissa paitsi hengellisten herätyksien kausiin, pitkälti myös siihen, mistä suuret siirtolaisaallot ovat Yhdysvaltoihin kulloinkin tulleet. Vielä 1960-luvun alkupuolelle asti pääosa siirtolaisista tuli, kuten aina aikaisemminkin, Euroopasta.
Sittemmin erityisen suuri muutos on kohdannut juuri eurooppalaisperäisiä vakiintuneita valtavirran (mainline) kirkkoja, kuten episkopaaleja, kongregationalisteja, luterilaisia, metodisteja ja reformoituja.
— Valtavirran protestanttiset kirkot ovat menettäneet jäseniään. 60 vuotta sitten niiden jäsenkunta edusti ehkä 30 %:ia Yhdysvaltojen väestöstä (tuolloin n. 195 miljoonaa), tänään osuus on ehkä vain 10 % väestöstä (nykyisin n. 330 miljoonaa), Mark Granquist hahmottaa.
Hänen esittämänsä luvut merkitsevät miljoonien jäsenien menettämistä.
Protestanttien laajalla kentällä useat valtavirran vanhat kirkot ovat siis menettäneet rajusti jäseniään. Granquist myös vahvistaa yleisen tiedon, jonka mukaan konservatiivisten evankelikaalisten kristittyjen joukot ovat Amerikassa kasvaneet.
— He edustavat nyt 30—35 %:ia maan väestöstä.
Miksi juuri valtavirran kirkot ovat menettäneet jäseniään?
— Aihetta on tutkittu paljon, mutta on muistettava, että kaikki uskonto Yhdysvalloissa on vapaaehtoista. Yksinkertainen vastaus siis olisi, että yleisesti ottaen valtavirran kirkot eivät tarjoa sitä, mitä ihmiset haluavat.
KATOLINEN KIRKKO on yhdysvaltalaisessa uskonnollisessa kentässä oma lukunsa. Katolilaisten osuus väestöstä on Granquistin mukaan pysynyt vakaana, ollen läpi vuosien n. 25 % väestöstä. Yhdysvaltojen väkiluvun nopea kasvu huomioon ottaen katolilaisten absoluuttinen lisäys on ollut kuitenkin samalla melkoinen.
Ylipäätään katolinen kirkko on Granquistin mukaan vakiinnuttanut asemansa Yhdysvalloissa varsin hyvin. Sen aikaisempi kasvu Amerikassa on selittynyt mm. irlantilaisten, italialaisten, puolalaisten ja muiden Euroopan katolilaisten suurella maahanmuutolla.
— Nykyisin katolinen kirkko tosin menettää valkoisia jäseniään muihin kirkkoihin siirtymisten ja vanhuksien kuolemien vuoksi, mutta uusien katolilaisten maahanmuuttajien vuoksi se pysyy vakaana, Granquist kertoo.
Maailma sai vuonna 2025 kautta aikojen ensimmäisen yhdysvaltalaisen paavin. Mitä amerikkalaiset Leo XIV:ltä mahdollisesti odottavat?
— Vaikuttaa siltä, että yleisesti ottaen useimmat amerikkalaiset pitävät paaveista — he ovat olleet suosittuja. Monet amerikkalaiset katolilaiset sanovat, että ”pidän paavista, mutta en aina ole samaa mieltä hänen kanssaan”. Amerikan katolilaiset ovatkin kaikkein protestanttisimpia katolilaisia maailmassa!
Yhdysvaltojen katolilaisten rahalahjoitukset ovat katoliselle kirkolle ja sen missiolle globaalisti erittäin merkittävät. Esimerkiksi Vatikaanin keskushallinnosta on tullut melko riippuvainen amerikkalaisesta rahoituksesta: liki kolmannes saaduista varoista voi olla peräisin Yhdysvalloista. Joidenkin kriittisten arvioiden mukaan tämän tulovirran varmistaminen olisi ollut yksi merkittävä syy paavi Leon valintaan.
Uudet Yhdysvaltoihin saapuvat siirtolaispolvet ova olleet yhä useammin siirtolaisia Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Aasiasta.
— Enemmistö (ehkä 70 %) näistä uusista siirtolaisista ovat jo kristittyjä tullessaan Yhdysvaltoihin, ja vielä monet muut heistä kääntyvät kristityiksi täällä.
Ei-kristityt tulijat (muslimit, hindut, buddhalaiset jne.) muodostavat Granquistin mukaan vain 15 % tulijoista. Mitä ei-kristittyihin ryhmiin ja heidän sulautumiseensa amerikkalaisuuteen muuten tulee, ovat maan jo vanhempaa siirtolaisuutta edustavat miljoonat juutalaiset löytäneet Granquistin mukaan Amerikassa paikkansa.
— Muslimien ja muiden uudempien, ei-kristittyjen ryhmien kohdalla asiasta on vielä liian aikaista sanoa.
KANNATUSTAAN MENETTÄNEILLÄ valtavirran kirkoilla on Granquistin mukaan yleisesti myös sisällöllinen ongelma: niillä on tapana keskittyä liiaksi sosiaalisiin kysymyksiin, eivätkä julista Jeesuksen Kristuksen evankeliumia.
— Kirkkokunta voi tietenkin tehdä molempia, mutta liian monissa seurakunnissa ensiksi mainittu peittää alleen jälkimmäisen. Ihmiset haluavat kuulla Jumalan rakkaudesta ja armosta heitä kohtaan — liian usein heille saarnataan lähinnä sitä, että heidän täytyy työskennellä kovemmin tehdäkseen maailmasta paremman paikan. Pitkän päälle sellainen alkaa väsyttää, Granquist toteaa.
Evankeliumin tietty ”vesittäminen” on Granquistin mukaan ilman muuta ongelmallista.
Amerikkalaista kristillisyyttä leimaa Granquistin mukaan kuitenkin yleisesti ottaen laidasta laitaan lähetyshenkisyys ja yrittäminen. Se näkyy sekä kotikentällä että merentakaisilla lähetysmailla — yhdysvaltalaiset kirkot ovat kauan lähettäneet paljon lähetystyöntekijöitä eri puolille maailmaa. Itse asiassa enemmän, kuin minkään muun kansakunnan kirkot.
Tällä hetkellä lähetystyöntekijöiksi määriteltäviä eri kirkkokuntien lähettämiä ja rahoittamia amerikkalaisia työskentelee muissa maissa n. 135 000. Varsinkin helluntailaiset, mutta myös hyvin monet muut amerikkalaiskirkot panostavat ulkolähetystyöhön. Myös lähetystyöhön osoitetut vapaaehtoiset rahalahjoitukset ovat Yhdysvaltojen kirkoissa maailman suurimmat.
Kirkkojen aktiivisuuden ja lähetyshenkisyyden taustana ovat kansakunnan nopean laajenemisen historia sekä se, että mikään ei tule amerikkalaiskirkoille ilmaiseksi.
Kirkkojen täytyy oppia mitä ihmiset uskonnollisessa mielessä tarvitsevat ja tarjota sitten sitä heidän ”asiakkailleen”.
YHDYSVALTOJEN ITSENÄISTYESSÄ 250 vuotta sitten järjestäytyneisiin kirkkoihin kuului Granquistin mukaan alle 20 % amerikkalaisista. Kirkkoihin kuuluvien osuus alkoi sitten kasvaa, saavuttaen huippunsa 1900-luvun lopulla, jolloin 67 % eli 2/3 amerikkalaisista oli kirkkojen jäseniä.
— Siitä lukema on hieman laskenut, mutta kyselytutkimusten mukaan edelleenkin n. 90 % amerikkalaisista uskoo (jonkinlaiseen) Jumalaan, alle 5 % on ateisteja. Amerikkalaisten kirkkojen on oltava hyvin lähetyshenkisiä kotikentällä, muuten ne lakkaisivat olemasta. Sama koskee myös muualla maailmassa tehtyä lähetystyötä, Granquist sanoo.
Eurooppaan verrattuna amerikkalaiset ovat usein ahkeria kirkossa kävijöitä. Jotakin kirkot siis tekevät siellä oikein. Mitä?
Granquist viittaa jälleen uskonnollisen toiminnan vapaaehtoisuuteen.
— Siksi kirkkojen on tehtävä kovasti työtä houkutellakseen jäseniä. Niiden täytyy oppia mitä ihmiset uskonnollisessa mielessä tarvitsevat ja tarjota sitten sitä heidän ”asiakkailleen”. Kirkot, jotka tekevät näin, menestyvät, kun taas kirkot, jotka eivät tee näin, joutuvat sulkemaan ovensa. Jos papit haluavat saada palkkansa, heidän on ymmärrettävä tämä heidän omassa kontekstissaan.
Kyselytutkimuksien ja muiden tilastojen mukaan kirkkoihin kuulumattomien amerikkalaisten osuus väestöstä olisi hienoisessa nousussa. Granquist myöntää, että viimeaikaiset kyselyt ovat osoittaneet kirkkoihin kuuluvien osuuden pienentymistä kokonaisväestössä. Mutta kokonaiskuva on monitulkintaisempi.
— Kyselyjen tutkimukset vaihtelevat vuosittain. Joissakin osassa Yhdysvaltoja organisoitu uskonto on säilynyt voimakkaana, kun taas joissakin toisissa osissa se on aina ollut heikko ja pysyy heikkona. Juuri tämä tarkoittaa, että kirkkojen on tehtävä enemmän työtä ja kehitettävä jotakin uutta, mitä ne tietysti ovat aina olleet pakotettuja tekemään.
Amerikkalaisesta näkökulmasta monet eurooppalaiset eivät ole uskonnollisesti aktiivisia. Tämä havainto vaivaa amerikkalaisia.
AMERIKKALAISTEN USKONTOMYÖNTEISYYS ja avoimuus uskonnosta puhumiseen vaikuttaa kuitenkin mielenkiintoisella tavalla siihen, että ateisteille maaperä tai yhteiskunta ei ehkä ole se kaikkein helpoin. Granquist toteaa amerikkalaisen suuren uskontomyönteisyyden ja -avoimuuden tosiasiaksi, jonka perusteita on kuitenkin hieman vaikeaa selittää.
— Erityisesti julkisessa elämässä amerikkalaisilla ovat hyvin suvaitsevaisia kuulemaan uskonnosta ja kertomaan myös omista uskonnollisista näkemyksistään. Esimerkiksi itsensä ateistiksi julistaneella poliitikolla voi olla vaikeuksia tulla valituksi johonkin tehtävään. Sen sijaan poliitikko, joka on avoin uskonnollisesta identiteetistään, on Yhdysvalloissa odotuksien mukainen, Granquist arvioi.
Yhdysvallat on pitkälti maahanmuuttajien synnyttämä: 250-vuotisen itsenäisen olemassaolonsa aikana ja sitä ennen jo vuonna 1607 alkaneen Britannian siirtomaavallan aikana se on vastaanottanut ensin Euroopasta ja sitten liki kaikkialta muualtakin kymmeniä miljoonia maahanmuuttajia. Joukossa on ollut myös satoja tuhansia suomalaisia.
Tämän päivän amerikkalaiset eivät kuitenkaan yleisesti ottaen tunne kovin hyvin Eurooppaa, sen historiaa tai kirkollista elämää. Miltä Euroopan perinteinen tai yleinen kirkollinen meno amerikkalaisista näyttää?
— Amerikkalaisesta näkökulmasta monet eurooppalaiset eivät ole uskonnollisesti aktiivisia ja merkittävissä osissa eurooppalaisia yhteiskuntia ei uskota Jumalaan. Tämä havainto vaivaa amerikkalaisia. Mutta he voisivat oppia paljon miljoonilta uskollisista ja aktiivisista kristityistä, jotka elävät Euroopassa.
2000-LUVULLA AINAKIN läntinen maailma on politiikan, kulttuurin ja myös kirkollisen elämän alueilla jakautunut kenties ennen näkemättömällä tavalla. Puhutaan polarisaatiosta, millä viitataan nimenomaan eri ilmiöiden ääripäiden voimistumiseen ja oletetun keskustan heikentymiseen.
Kyse on toisin ilmaistuna kulttuurisodista, siitä, mikä on hyvää, oikeudenmukaista tai kaunista. Ytimessä ovat erilaisten maailmankuvien ja arvojen yhteentörmäykset. Näillä kiistoilla on Yhdysvalloissa jo vuosikymmenien pituinen historia ja ne ovat säteilleet vaikutustaan myös Eurooppaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.
Yhdysvalloissa uskonto ja uskonnollisille ryhmille tärkeät kysymykset ovat politiikassa perinteisesti aivan eri tavalla keskiössä, kuin esimerkiksi yleensä Euroopassa. On puhuttu esimerkiksi kristillisestä oikeistosta, millä on viitattu 1950-luvulta alkaen vuosisadan loppua kohti nousseeseen kristilliseen liikkeeseen. Sen kannattajista monet ovat lukeutuneet konservatiivisiin evankelikaalisiin kirkkoihin, muihin protestantteihin sekä katolisiin traditionalisteihin. Tunnetuin tämän liikkeen edustajia lienee ollut baptistipappi Billy Graham.
Liikkeellä on ollut taustavoiminaan myös tunnettuja ideologisia ajattelijoita. Tällä ryhmälle — mutta ei vain sille — tärkeitä asioita ovat olleet esimerkiksi uskonnonvapaus, abortin vastustaminen sekä perinteisen miehen ja naisen avioliiton puolustaminen.
Kristillinen oikeiston rinnalla myös poliittisella vasemmistolla on oma kaikupohjansa ja omat ideologinsa Amerikan kristillisessä kentässä.
Kokonaiskuva on moni-ilmeinen, eikä helppoja yleistyksiä pidä tehdä. Mitä äänestyskäyttäytymiseen tulee, nykyistä presidenttiä Donald Trumpia äänesti kaksissa presidentinvaaleissa n. 80 % evankelikaalisista äänestäjistä. Monissa muissa kristillisissä ryhmissä jakauma on ollut tasaisempi. Ylipäätään kristillinen oikeisto on ollut Amerikan poliittisessa kentässä vaikuttava tekijä jo vuosikymmenien ajan.
Mark Granquist toteaa Yhdysvaltojen olevan nykyisin varsin jakautunut ja polarisoitunut yhteiskunta. Se myös hankaloittaa hänen mukaansa maan 250-vuotisjuhlallisuuksien viettämistä, koska jakautuminen altistaa myös ne erilaisille konflikteille.
Presidentti Trump on globaalisti jatkuvan kiihkeän ja jakavan mediahuomion kohteena, mutta yhteiskunnan polarisaatio ei kuitenkaan alkanut hänestä. Granquist toteaa, että jotkut kiittävät maan nykyistä hallintoa ja toiset inhoavat sitä. Hän huomauttaa myös enemmistövaalijärjestelmän tuottamasta vaalimatematiikasta
— On muistettava, että presidentinvaaleissa lähes joka kerran voittajat voittavat hyvin pienillä marginaaleilla, sanotaan vaikka yhdellä 52 % ja toisella 48 %. Tämä on ihan normaalia, mutta siitä seuraa polarisaation mahdollisuus, Granquist sanoo.
Koska kirkkokunnat tavallisesti sulkevat sisäänsä erilaisia ihmisiä ja erilaisia katsantokantoja, yrittävät kirkot Granquistin mukaan välttää konflikteja.
— Nähdäkseni mitkään uskonnolliset ryhmät eivät ole tehneet mitään suuria suunnitelmia juhliakseen 250-vuotista itsenäisyyttä.
Toisaalta jotkut kirkkokunnat asettuvat Granquistin mukaan voittopuolisesti jommallekummalle puolelle kulttuurisia ja poliittisia jakajia.
— Kuitenkin suuret kirkot, erityisesti ne, joiden jäsenmäärät lasketaan miljoonissa, voivat olla myös sisäisesti halki sosiaalisten ja poliittisten jakolinjojen mukaisesti. Tällainen voi aiheuttaa jakautumisia ja jopa kokonaisten kirkkokuntien puoliskojen toisistaan eroamista, kuten hiljattain tapahtui metodisteille.
Suurehko Yhdysvaltojen vanhoihin valtavirran kirkkoihin kuulunut Yhdistynyt metodistikirkko (The United Methodist Church, UMC) jakautui muutamia vuosia sitten homoseksuaalisten henkilöiden papiksi vihkimiseen liittyvien kiistojen myötä. Jo tätä jakautumista aikaisemmin UMC, jolla vielä 1960-luvulla oli ollut 11 miljoonaa jäsentä, oli 2020-luvulle tultaessa pienentynyt alle 6 miljoonaan.
HIEMAN SAMANLAISEN jakautumisen tai lohkeamisen ovat viime vuosina kokeneet myös sekä suuri eräiden luterilaisten kirkkojen liitoksien kautta 1988 muodostettu Amerikan evankelis-luterilainen kirkko (Evangelical Lutheran Church in America, ELCA) että paljon vanhempi Yhdysvaltojen episkopaalinen kirkko (The Episcopal Church in the USA, ECUSA).
Molemmat kirkkokunnat ovat hyväksyneet kauan naisten pappeuden, mutta homoseksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvät erimielisyydet johtivat jakautumisiin. Episkopaali- eli anglikaanikentälle syntyi uusi kirkko Pohjois-Amerikan anglikaaninen kirkko (The Anglican Church in North America, ACNA), ELCA:n jättäneistä luterilaisista taas kasvoi uusi Pohjois-Amerikan luterilainen kirkko (The North American Lutheran Church, NALC).
Sekä ECUSA että ELCA ovat molemmat menettäneet miljoonia jäseniä jo ennen 2000-luvun jakautumisia.
Episkopaalit ovat olleet kauan tyypillisesti myös Yhdysvaltojen sivistyksellisesti ja taloudellisesti johtavan väestönosan kirkkokunta: maan 46 presidentistä 11 on ollut episkopaaleja, joukossa mm. maan ensimmäinen presidentti George Washington. Toistaiseksi viimeinen episkopaali presidenttinä on ollut George H. W. Bush.
Professori Granquist muistuttaa kirkkojen sisäisistä jakautumisista puhuttaessa vielä kerran siitä, että ne eivät kuitenkaan ole Yhdysvalloissa mitään uutta: amerikkalaiset ovat aina olleet kärkkäitä vaihtamaan seurakuntaa, jos nykyinen ei miellytä. Koska näin on, kirkkojen sisäisiä jännitteitä voidaan kovin usein ratkaista siten, että tyytymättömät lähtevät.
— Ellet ole yhtä mieltä seurakuntasi kanssa, voit joko oppia elämään erimielisyyksien kanssa, tai mennä jonnekin muualle. Erilaisia kirkko- ja seurakuntia on valtavan paljon ja voit aina löytää sellaisen, joka sopii itsellesi paremmin. Valinnanvaraa on valtavasti.
KAIKESSA EDELLÄ kerrotussa toistuu taustatekijänä se, että Yhdysvalloissa valtio ja uskontokunnat on erotettu toisistaan. Toisaalta uskonto on kauan ollut merkittävä tekijä Yhdysvaltojen poliittisessa elämässä, niin liittovaltion kuin alemmillakin tasoilla. Granquist huomauttaa nykyisen poliittisen jakautumisen keskellä olevasta mielenkiintoisesta ilmiöstä:
— Kaikkein järisyttävin trendi uskontoa ja politiikkaa koskien nykypäivinä, erityisesti kansallisella tasolla, on niin kutsuttu ”Jumala-kuilu” (God gap) kahden valtapuolueen välillä. Mitä aktiivisempi uskonnollisesti olet, sitä todennäköisemmin äänestät republikaaneja. Uskonnollisesti ei-aktiiviset taas ovat todennäköisemmin demokraattien äänestäjiä.
Yhdysvalloissa liittovaltio, osavaltiot tai piirikunnat eivät tue uskontokuntia taloudellisesti. Tämä ei ole kuitenkaan koko kuva uskonnon ja maallisen vallan suhteista.
— Hallitus voi rahoittaa kirkollisten instituutioiden, kuten sairaaloiden tai erilaisten palveluntarjoajien sosiaalista työtä, mutta ei näiden työn uskonnollisia aspekteja. Joskus näiden välille voi olla hieman hankalaa vetää rajaa, Granquist linjaa.
Yhdysvalloissa liittovaltio palkkaa maan asevoimiin pappeja suhteessa tunnustuskuntien kokoon. Vankiloiden papit palkkaa rangaistuslaitoksen tyypistä riippuen joko liittovaltio tai paikallinen osavaltio.
”Hallituksen tehtävä on jakaa postia, puolustaa maata ja pysyä kaukana elämästäni.”
Kirkkojen ja valtion välisissä asioissa on Granquistin mukaan aina omat ongelmansa. Ne kiertyvät etenkin siihen, miten niiden alueiden välinen jako tehdään.
— Yhdysvaltojen korkein oikeus ottaa käsittelyyn ja päättää kymmenittäin asiaan liittyviä lakijuttuja joka vuosi. Eikä niille tule loppua.
Yhdysvaltalaiset ovat eurooppalaisiin verrattuna usein hyvin kriittisiä valtiota kohtaan. Tämä näkyy paitsi poliittisessa käyttäytymisessä ja retoriikassa, myös esimerkiksi populaarikulttuurissa. Mistä kaikesta tämä johtuu?
Granquistin mukaan syitä etsittäessä on mentävä syvälle Amerikan historiaan.
— Yhdysvallat syntyi kapinasta (Britannian) hallitusta vastaan, ja tämä asenne on säilynyt, ainakin monilla Yhdysvaltojen alueilla. Muuan poliitikko sanoi kerran, että ”Hallituksen tehtävä on jakaa postia, puolustaa maan rajoja ja pysyä helkkarin kaukana minun elämästäni”. Se ei ole lainkaan harvinainen asenne. Ihmiset haluavat, että hallitus jättää heidät rauhaan eikä sekaannu heidän elämäänsä, professori Mark Granquist sanoo.
MARK A. GRANQUIST on taustaltaan jo varsin monennen polven amerikansuomalainen. Hän kertoo isänpuoleisten suomalaisten sukujuuriensa tulevan Länsi-Suomen ruotsinkieliseltä rannikolta, missä eräs hänen esi-isänsä toimi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappina joskus vuoden 1860 tienoilla.
— Minulla on ollut jonkin verran kontakteja sekä suomalaisiin että amerikansuomalaisiin teologian tutkijoihin, mutta toden totta — en ole itse koskaan vielä vieraillut Suomessa. Toivon, että voin pian käydä siellä!
Granquist on vuodesta 2007 lähtien toiminut Lloyd and Annelotte Svendsbye Professor -virassa kirkkohistorian professorina Minnesotan St. Paulissa sijaitsevassa Luther-seminaarissa. Seminaari on kytköksissä maan suurimpaan luterilaiseen kirkkoon ELCA:aan. Ennen nykyistä tehtäväänsä Granquist opetti St. Olaf Collegen uskonnontutkimuksen laitoksella Minnesotan Northfieldissä vuosina 1992—2000 ja saman osavaltion St. Peterissä sijaitsevassa Gustavus Adolphus College 2000—2007.
Pappisvihkimyksen Granquist sai ELCA:ssa vuonna 1988 ja on ollut seurakuntatyössä Minnesotan Rochesterissa vuosina 1988—1992.
Teologian maisteriksi Granquist valmistui Connecticutin osavaltiossa sijaitsevan kuuluisan Yalen yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuonna 1982. Hän väitteli tohtoriksi (PhD) Chicagon yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuonna 1982.
Granquist on eräiden teologisten aikakauskirjojen toimittaja. Hän on julkaissut useita kirjoja, artikkeleita ja tutkimuksia Yhdysvaltojen kristinuskon ja erityisesti sen luterilaisuuden historiasta.
Mark A. Granquistin haastattelun ohella lähteinä jutussa on käytetty hänen uutta tutkimustaan ”A History of Christianity in America” – (Baker Academic, 2025), Markus Kantolan kirjaa ”Aatteiden Yhdysvallat” (Gaudeamus 2024) sekä eri verkkolähteitä.
Lue myös:
Näkökulma: Tähtilipun uskoa jo 250 vuotta
Ilmoita asiavirheestä