Evankelikaaliset kristityt ovat maailmassa todennäköisesti jo paljon perinteisiä eurooppalaisperäisiä protestanttisia kirkkoja suurempi ja kasvava joukko. Heidän ajatteluaan on siksi syytä yrittää ymmärtää. Vaikka liike ei olekaan sisäisesti yhtenäinen, joillain alueilla sillä voi olla myös poliittisia tavoitteita.
Evankelikaalisuuden vaikutus myös suomalaiseen hengellisyyteen ja kirkkopolitiikkaan on ilmeistä. Kaiut kuuluvat niin retoriikassa, estetiikassa kuin teologisissa painotuksissakin.
Evankelikaalisuutta on kuitenkin vaikea määritellä. Kirkkohistorian tutkija Juha Meriläinen nostaa esille neljä tunnusmerkkiä. Niitä ovat raamatullisuus ja fundamentalistisimmillaan Raamatun ehdottoman erehtymättömyyden korostaminen, kääntymyskeskeisyys, Jeesuksen korostaminen, joskus jopa Jumalan kustannuksella sekä yhteiskunnallinen aktiivisuus, joka ilmenee poliittisena vaikuttamisena.
Myös Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti ja liettualaisen LCC International Universityn vieraileva historian professori Markku Ruotsila pitää evankelikaalisuutta vaikeana sanana. Käsitteen vahvan politisoitumisen takia moni ei Ruotsilan mukaan halua Yhdysvalloissakaan tulla enää kutsutuksi evankelikaaliksi. Hän katsoo median käyttävän sanaa niin, että evankelikaalisuus viittaa kaikkeen poliittisesti konservatiiviseen hengelliseen liikehdintään. Ruotsilan mukaan anglo-amerikkalaisen evankelikaalisuuden vahva vaikutus rantautui Suomeen jo 1940-luvun lopulla.
Suomessa evankelikaalisuutta on esiintynyt erityisesti niin kutsutun viidennen herätysliikkeen sekä vapaiden suuntien piirissä, kertoo Juha Meriläinen. Liike ei ole luonteeltaan tarkkarajainen.
– Suomessa vaikuttava evankelikaalisuus on kirkkokuntarajat ylittävää. Se vaikuttaa yhtä lailla viidennen herätysliikkeen, vapaakirkollisten seurakuntien ja helluntaiherätyksen piirissä.
Myös Ruotsila korostaa suomalaisen evankelikaalisuuden tunnusmerkkeinä raamatullisuutta sekä kääntymyskeskeisyyttä.
– Henkilökohtaisen uskoontulemisen korostaminen on ollut jo kauan keskeistä viidennen herätysliikkeen piirissä. Siihen liittyy myös evankelionnin korostaminen.
Ruotsila tunnistaa evankelikaalisia vaikutteita myös paikallisseurakunnissa vaikuttavissa messuyhteisöissä, jotka tyylillisesti lainaavat usein Yhdysvaltojen evankelikaalien ”pray and worship” eli rukoile ja ylistä -estetiikkaa.
Ruotsilan mukaan evankelikaalisuuden mukana Suomeen on tullut myös menestyksen teologiaa eri muodoissaan.
– Esteettiset vaikutteet kulkevat usein käsi kädessä opillisten kanssa.
GLOBAALISTI EVANKELIKAALISUUS on valtaisan laaja liike. Sen rajat eivät ole tarkkoja, ja evankelikaalisten kristittyjen määrän arvioiminen on siksi vaikeaa. Heitä on eri arvioiden mukaan 250–500 miljoonaa. Vieläkin suurempia lukuja on esitetty.
Eläkkeellä oleva helluntaipastori ja Ison Kirjan johtaja Tapio Sopanen on työnsä ohessa tutkinut herätyskristillisyyttä vuosikymmenien ajan. Hänenkään mielestään evankelikaalisuutta ei ole ihan yksinkertaista määritellä.
– Kysymys on ennen kaikkea niistä kirkoista ja liikkeistä, jotka painottavat henkilökohtaista uskonratkaisua eli kääntymystä: kyse on toisin sanoin ilmaistuna ratkaisukristillisyydestä.
Suuria kansainvälisiä evankelikaalisia liikkeitä on Sopasen mukaan eri kirkollisissa traditioissa. Hän mainitsee nimenomaan evankelikaalisiksi itsensä identifioivien kirkkojen rinnalla adventistit, metodistit, baptistit, helluntaikarismaatikot, kongregationalistit ja monet muut.
Evankelikaalisuus onkin Sopasen mukaan hieman kuin adjektiivi, joka voidaan liittää erilaisten kirkkojen nimen yhteyteen.
Evankelikaalisuus, karismaattisuus ja myös helluntailaisuus ovat Sopasen mukaan globaalissa kristinuskossa jossain määrin limittäin meneviä virtauksia.
– Joskus niiden erottaminen on kuin veteen piirretty viiva. Helluntailaisuudessa karismaattisuus on usein silmiinpistävää, mutta evankelikaalisuudessa välttämättä ei.
Varhaisista evankelikaalisen liikkeen henkilöistä voidaan Sopasen mukaan mainita esimerkiksi Charles Spurgeon, Dwight L. Moody ja Luis Palau.
– He olivat puhtaasti evankelikaalisia, mutta eivät karismaattisia.
Evankelikaalisuus leviää Sopasen mukaan eniten Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa, Yhdysvalloissa, Aasiassa ja Oseaniassa. Usein liike kasvaa hänen mukaansa siellä, missä yhteiskuntien maalliset turvaverkot ovat heikkoja.
– Tämän voi havaita aivan selkeästi.
Evankelikaaliset liikkeet harjoittavat Sopasen mukaan paljon avustustoimintaa.
– Jos ihminen on sairas ja nälkäinen, hänelle on turha ensin julistaa evankeliumia. Mutta jos Pyhä Henki herättää ihmisessä uskon hänen saatuaan soppalautasen, ehkä hän haluaa myös kuunnella ydinasiaa, Sopanen avaa evankelikaalisuutta, jossa julistus on voimakasta.
– Jos puhujalla on Pyhän Hengen voitelu, silloin sanoma uppoaa ihmisiin. Se on evankelikaalisuuden kasvussa suurin tekijä.
MONISSA MAISSA evankelikaalisuus on myös yhteiskunnallinen tai poliittinen voima. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät Yhdysvalloissa Donald Trumpin ja Brasiliassa rikostuomion saaneen entisen presidentin Jair Bolsonaron taustajoukoissa vaikuttavat evankelikaaliset poliitikot ja hengenmiehet.
Mutta evankelikaalit eivät globaalisti ole kuitenkaan mikään poliittisesti yhdestä puusta veistetty joukko. Sopanen muotoilee asiaa myös siten, että eniten evankelikaalisuudessa halutaan muuttaa maailmaa rukouksen voimalla.
– Muutosta yhteiskunnassa vievät eteenpäin muuttuneet, siis uskonratkaisun tehneet ihmiset julkisuudessa, työssä, politiikassa ja harrastuksissa.
Liikkeessä kannatetaan tyypillisesti konservatiivisia – joskus jossakin jopa ultrakonservatiivisia – hengellisiä, perhe- ja muita arvoja. Sopasen mukaan vaikkapa aborttia, evoluutioteoriaa ja naispappeutta yleensä vastustetaan.
– Pyrkimykset nousevat aina Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta.
Yhteiskunnallisesti uskonnonvapaus, demokratia ja yksityinen omistaminen halutaan turvata. Diakoniaan ja hyväntekeväisyyteen lahjoittamista arvostetaan.
Evankelikaalisuudessa ei Sopasen mukaan tunneta regimenttioppia, vaan maailmaa halutaan avoimesti kristillistää. Hän muistuttaa evankelikaalisuuden yhdessä äärikarismaattisessa haarassa tunnetusta ”seitsemän vuoren mandaatista”, seitsemästä tavoitteesta yhteiskunnassa.
– Siinä pyrkimyksenä on ottaa haltuun koulutus, liike-elämä, perhe, media, uskonto, taide, mukaan lukien viihde-elämä ja hallinto.
Kun näiden hallinta on tässä ajattelussa siirtynyt Jumalan valtuuttamille apostoleille, Jumalan valtakunta muotoutuu ja taivas tulee maan päälle.
– Tämä ei ole Amerikoissa ihan vähäinen ajattelutapa, Tapio Sopanen sanoo.
ILMEISIMPÄNÄ EVANKELIKAALISEN politiikan ilmentymänä Suomessa toimii kristillisdemokraatit. Ruotsilan mukaan heillä on jatkuvaa yhteydenpitoa Atlantin yli.
– Monet ovat opiskelleet Yhdysvalloissa evankelikaalisissa yliopistoissa ja muissa laitoksissa.
Ruotsila itsekin on vieraillut tiuhaan Atlantin takana erilaisissa konferensseissa. Hän toteaa, että useampi evankelikaalien fundamentalistisiipeen kuuluva henkilö on innostunut kuultuaan hänen olevan Suomesta.
– Puheeksi on noussut nopeasti Päivi Räsänen ja hänen oikeudenkäyntinsä. Tapausta seurataan Yhdysvalloissa kiihkeästi.
Tämä näkyi siinäkin, että Räsäsen voitettua oikeudenkäynnin ensimmäisessä oikeusasteessa, Ruotsila kertoo tämän lähteneen Yhdysvaltoihin kiertueelle.
– Näissä piireissä on luonnollisesti paljon globaalia verkostoitumista.
Meriläinen huomauttaa, että vaikka politiikassa oli jo vuosikymmenten ajan ollut teologeja, pappeja ja muita kristittyjä, Kristillinen liitto oli ensimmäinen puolue, joka otti kristillisyyden osaksi nimeään.
Puolueen nimi ja koko sen olemassaolo aiheuttivat Meriläisen mukaan pahennusta kirkossa. Erityisen voimakas kriitikko oli arkkipiispa Martti Simojoki, jonka mukaan puolue hämärsi uskonnon ja politiikan välistä rajalinjaa ja sitä todellisuutta, että kaikissa puolueissa oli kristittyjä kansanedustajia. Simojoki myös tunnisti sen, että puolueen taustalla vaikutti erilainen näkemys kristillisistä peruskysymyksistä kuin luterilaisessa kirkossa.
Meriläisen mukaan harmoninen rinnakkaiselo evankelikaalisuuden ja kirkon välillä on osoittautunut yhä vaikeammaksi kulttuurisotien voimistuessa.
– 1960- ja 1970-luvuille ominainen kriittisyys luterilaista kirkkoa ja muuttuvaa yhteiskuntaa kohtaan on jälleen nostanut päätään.
Markku Ruotsila haluaa toppuutella liiallisesta leimojen lyömisestä. Hänen mukaansa evankelikaalit eivät Suomessa tai Yhdysvalloissa halua tuhota demokratiaa tai oikeusvaltiota.
– Monet puhuvat kristillisestä nationalismista, joka haluaa tuhota kaiken. Mutta tällaiset väitteet ovat pelkkää kulttuurisotapuhetta. Ei ole mitään salaliittoja.
Ruotsilan mukaan ihmisiä vain halutaan käännyttää kristityiksi evankelioimalla.
VÄITÖSKIRJATUTKIJA MILLA HEINOSEN mukaan yhdysvaltain evankelikaalien ja suomalaisten evankelikaalien poliittiset agendat ovat hyvin samanlaisia.
– Konservatiivinen kirjaimellinen raamatuntulkinta nähdään ainoana oikeana uskona. Siihen liittyvät kiinteästi monet politisoituneet keskustelut, esimerkiksi abortin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vastustaminen.
Heinosen mukaan niin kutsutun ”MAGA-evankelikaalisuuden” vaikutukset näkyvät Suomen poliittisessa keskustelussa ja myös hengellisessä elämässä.
– Helsingin vapaaseurakunta voi kutsua tunnetun eheyttäjän puhumaan nuorten iltaansa ja samalla tavoin monet sanoittavat nykyään politiikkaansa kuin Jumalan asettamaksi missioksi.
Heinosen mukaan sekä Sleyn että Kansanlähetyksen retoriikassa on paljon kaikuja evankelikaalisuudesta.
– Kirkko määritellään herkästi maallistuneeksi ”pride-humputuksen” pauloissa olevaksi kumileimasimeksi.
Heinonen kiinnittää Ruotsilan tavoin huomiota myös evankelikaalisen estetiikan voittokulkuun. Hänen tietämänsä mukaan Yhdysvalloista ja erilaisista megakirkoista otetaan tyylillisiä vaikutteita uskonnollisissa yhteisöissä ihan tietoisesti.
– Helsingissäkin on helluntailaisia ja uuskarismaattisia Hillsongin ystävyysseurakuntia.
Heinosen mukaan sitä voi pitää populistisena silmänkääntötemppuna.
– Tavalliset kävijät eivät välttämättä tunnista taustalla kyteviä teologisia linjauksia, jos pystyssä on hyvä show ja ihmisiä hyppimässä.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä