Miehen ja naisen rakkaus on tarinan taustakuva. Näin saattaisi koko elämästä sanoa Posan markiisi Rodrigo (Andrey Zhilihovsky). Hän ei ymmärrä intohimoa, joka sokaisee järjen äänen.
Jumalaisen kaunista laulua kohdettaan tavoittamaton intohimo kuitenkin synnyttää. Kun Espanjan kruununprinssi Don Carlos (Stefan Pop) ja kuningatar Elisabeth (Silja Aalto) vuodattavat rakkaudesta riutuvia sydämiään säveliksi, katsomossa arkiset murheet sulavat.
Perjantaina Kansallisoopperassa ensi-iltansa saanut Don Carlos on musiikinjohtaja Hannu Linnun ja kansainvälisen solistijoukon ansiosta Verdiä parhaimmillaan.
Herkän ja kauniin rinnalla kulkee koko maailmanhistorian pahuuden, kärsimyksen ja uhrin mysteeri. Kuninkaan poikaa uhmaavat aseineen eri aikakausien sodat ja sotilaat.
Kirkon osallistuessa vallan väärinkäyttöön ja kidutukseen, taustakuvaksi nousee valtava ristillä riippuva Kristus. Flanderin protestantit on vääräuskoisina nujerrettava.
SUURIA TEEMOJA on tarjolla loputtomasti niin Verdin musiikissa, libreton lähtökohtana olevassa Friedrich Schillerin romaanissa, seinille projisoiduissa kuvataiteen klassikoissa kuin moniin aikakausiin viittaavissa puvuissa.
Elävät kivettyvät ja kivet elävät. Kuolleet eivät pysy haudoissaan eikä historia kirjankansien välissä. Antonio Castron erinomainen valosuunnittelu ei kiinnitä huomiota itseensä, vaan korostaa tarkasti jotakin toisesta.
Mitään ei kuitenkaan pakoteta, ja yleisöllä on tilaa tulkita itse krusifiksit, isien ja poikien suhteet sekä uhrautumisen kauneus ja mielettömyys.
Aikakausien sisäkkäisyys luo vaikutelman halusta sanoa jotakin koko ihmiskunnan historiasta ja samalla tästä hetkestä.
Espanjan kuningas Filip II:n hovi sijoittuu 1500-luvulle. Silloin kirkon suurinkvisiittori oli niin voimakas, että kuningaskin pelkäsi häntä.
Saksalainen Schiller kirjoitti romaaninsa Don Karlos, Infant von Spanien 1700-luvun lopussa poliittisen vapauden ihanteiden keskellä.
Verdin ooppera Don Carlos valmistui nationalismin kultakaudella 1800-luvun lopulla. Silloin keskusteltiin kiivaasti kirkon ja valtion erottamisesta sekä uskonnonvapaudesta.
KANSALLISOOPPERASSA PARHAILLAAN nähtävä toteutus tuo mukaan 1900-luvun. Ohjaaja Davide Livermore on sijoittanut sen diktaattori Francon Espanjaan.
Tämänkin aikakauden tapahtumat ovat viittauksia siihen, mitä on ollut aina. Ehkä katsojaa pyydetään kysymään, onko meillä mahdollisuutta lopettaa sorto ja väkivalta. Olemmeko vapaita valitsemaan, vai olemmeko vain kukin omalla tavallaan kärsiviä nappuloita olosuhteiden pelilaudalla?
Kruununprinssi Don Carlos ei ole perinteinen sankari, vaan epävarma ja sisäisesti ristiriitainen mies. Hänen isänsä, kuningas Filip II ajattelee rauhan tulevan siitä, että kaikki uskovat samalla tavalla. Siksi reformaatiosta poikineet levottomuudet Flanderissa on tukahdutettava vaikka väkivalloin.
Don Carlos haluaa Flanderille vapauden. Taistelu flaamilaisten oikeuksien puolesta maksaa hänelle hengen. Tai ainakin melkein. Edesmennyt kuningas Kaarle V ilmestyy näyttämölle vastaansanomatonta valtaa loistaen kuin Jumala tai isän arkkityyppi.
Kultaan puettu hahmo muistuttaa, että vain Jumala voi tuomita oikein.
Giuseppe Verdin Don Carlos Suomen kansallisoopperassa 31.1.–6.3. Libretto Friedrich Schillerin näytelmän mukaan Joseph Méry ja Camille du Locle. Musiikinjohto Hannu Lintu, ohjaus Davide Livermore, uusintaohjaus Diego Mingolla.
Lue myös:
Kirja-arvio: Virkistävää ja iätöntä kaunokirjallisuutta, joka kommentoi aikaamme täsmäiskuin
Elokuva: Klaus Härön uusi elokuva terapoi kansakunnan traumaa
Ilmoita asiavirheestä