Kaarinan entinen, nykyisin eläkkeellä oleva kirkkoherra Pirjo Vahtola muistaa erään tapaamisen loppuvuodesta vuonna 1999.
– Istuimme hyvän ystäväni kanssa hänen keittiönpöytänsä ääressä. Puhuimme niin kuin naisilla on tapana, käyden läpi elämän vaikeudet ja kipukohdat, samalla toivoa toisillemme valaen. Tunnit kuluivat ja söimme, mitä ystävälläni sattui kaapissa olemaan.
Tuosta tilanteesta Vahtola kirjoitti ystävänsä vieraskirjaan tekstin, joka oli pohjana myöhemmin syntyneelle Yhteinen pöytä -runolle.
Vahtola innostui lähettämään tekstin silloiselle virsikirjan lisävihkotyöryhmän sihteerille Samuli Koivurannalle. Siitä alkoi runon tie ehtoollisvirreksi.
Tekstin vastaanotto oli myönteinen, mutta prosessin edetessä Vahtolan täytyi palata sanoituksen ääreen useampaan otteeseen. Sekä työryhmä, virsiehdotuksista lausunnon antanut perustevaliokunta että aikanaan kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunta puuttuivat kaikki sanoituksessa samaan ongelmaan: runossa tavallinen ateriointi ja ehtoollisen vietto menevät liikaa sekaisin. Etenkin alkuperäinen ensimmäinen säkeistö koettiin ongelmallisena.
Lukuisten muokkauksien ja yhden uuden säkeistön myötä teksti hyväksyttiin virsien joukkoon nimellä Saapua yhteiseen pöytään. Sävellys pyydettiin Erkki Tuppuraiselta.
– Ymmärsin kyllä työryhmän näkökulman asiaan. Ehkä olen itse enemmän sellainen jalat maassa -ihminen. Asian teologinen puoli ei kenties omassa ajattelussani ollut niin jyrkkärajainen, Vahtola pohtii.
Alkuperäinen, tavallisen ruokapöydän ajatus ei virressä 959 enää näy. Silti Vahtola kokee sanoituksensa vahvaksi viestiksi siitä, että ehtoollisessa on voimaa.
– Jeesus istui yhteiseen pöytään kaikkien kanssa. Se on puhutteleva kuva ehtoollisesta, joka on myös mysteeri. Emme voi ammentaa sitä tyhjiin.
– Miten lähelle Kristus meitä todellisuudessa tuleekaan, kun hänet leivässä ja viinissä nautimme? Vahtola kysyy.
Turun Lausuntakerhon puheenjohtajana toimivalla Vahtolalla on eläköitymisen myötä entistä enemmän aikaa runoille ja oman ilmaisun kehittämiselle. Virsillä on sanataiteilijan sydämessä erityinen paikkansa.
– Ne ovat mitä suurimmassa määrin rukousta, kuin uskon kieltä, joka nousee mielen päälle yllättävissäkin tilanteissa. Virsi voi lohduttaa myös vähemmän uskonnollista ihmistä.
Virsirunoilijan tittelistä Vahtola on sopivasti mielissään.
– Tämähän on ihan upea juttu. Olen onnellinen ja kiitollinen. Vaikka en minä mikään suuruus kuvittele olevani, Vahtola lisää samaan hengenvetoon nauraen.
Kuva: Jussi Häkkinen
Lue myös:
Tytti Issakainen: Virret ovat superfoodia
Jyrki Linjama: Virren ei pidä olla väistelevä
Pekka Kosonen: Virsi on suomalaisen bluesia
Virrentekijä Jukka Salminen: Lepään vanhoissa virsissä
Joonatan Rautio: Virsi ei ole kertakäyttötavaraa
Sirkku Rintamäki: Virsi humahduttaa toiseen todellisuuteen
Mari Torri-Tuominen: Virsi eletään kaikilla aisteilla