Tämä haastattelu alkaa perumisella. Olen valvonut yön sairaalassa läheiseni kanssa. Aamulla soitan Bo-Göran Åstrandille, kerron syyn ja kysyn, voisimmeko vaihtaa haastattelupäivää.
Sen pienen hetken aikana, jonka puhelimessa jaamme, Åstrand ei keskity oman kalenterinsa uudelleenjärjestämiseen, vaan minun ja läheiseni tilanteeseen. Hän on myötätuntoinen tavalla, joka tuntuu aidolta, jopa harvinaislaatuiselta.
Viikkoa myöhemmin tapaamme Piispantalossa Porvoossa. Åstrand muutti tänne 2019, kun hänet valittiin piispaksi ruotsinkieliseen Porvoon hiippakuntaan. Aiemmin hän oli Pietarsaaren ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra.
Vaimo Karin Åstrand työskentelee diakoniatyöntekijänä Loviisassa. Lapset ovat jo omillaan. Kolme heistä opiskelee Ruotsissa, yksi Helsingissä.
Piispalle on Porvoossa tarjolla oma pieni piispallinen kortteli. Kodin ikkunasta näkyy tuomiokirkko, jonne kävelee minuutissa. Tuomiokapituli on vielä lähempänä, naapuritalossa.
Åstrand on kuitenkin paljon poissa kotoa. Hän sanoo, ettei halua jäädä istumaan kirjoituspöytänsä taakse. Todellisuus ja ihmisten tarinat ovat muualla.
Niitä oli tarjolla edellisenä viikonloppuna. Se alkoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Vaasa Pridesta, jonka viralliseksi suojelijaksi piispa oli pyydetty. Sitten matka vei Kemiönsaaren 700-vuotisjuhlaan ja lopuksi Hangon Lappohjassa sijaitsevaan retriittikeskus Snoaniin tapaamaan Hiljaisuuden Ystäviä.
Kun Åstrand kymmenen aikaan sunnuntai-iltana nousi kotipihassa autosta, hän ajatteli, että elämä on
rikasta.
NUORENA BO-GÅRAN Åstrand mietti, voisiko hänestä tulla sellainen pappi kuin Bo-Jarl Klingenbergistä. Kun jotain tapahtui, oli se sitten iloista tai surullista, oman seurakunnan kirkkoherra tuli Åstrandin perheen kotiin.
– Hän oli ensimmäisenä paikalla.
Maanviljelijäperhe eli ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, nykyisin Pedersöreen kuuluvassa Purmossa. Lapsia oli seitsemän, Bo-Göran oli heistä vanhin.
Työtä tehtiin paljon, lehmiä ja sikoja pyöri kaikkialla. Monta kertaa kuukaudessa käytiin evankelisella rukoushuoneella. Iltaisin, kun läksyt ja tilan työt oli tehty, Bo-Göran kipusi yläkertaan isoäidin luo ja jutteli tämän kanssa, uskostakin.
Åstrand lähti Turkuun opiskelemaan teologiaa. Opiskeluvuodet Åbo Akademissa mullistivat hänen maailmansa: näkökulmat, joita hän oli saanut ruotsinkielisen evankelisen järjestön Slefin rukoushuoneella, eivät olleetkaan ainoita totuuksia.
Noina vuosina naispappeuden hyväksymiseen valmistauduttiin kirkossa, mutta ei Slefissä, jossa Åstrand oli nouseva vastuunkantaja ja suosittu saarnaaja.
Valmistuttuaan Åstrand palasi Pohjanmaalle, töihin Pietarsaareen. Seurakunnassa oli kollegana pappisnainen, Kerstin Granvik, josta tuli oli Åstrandille tärkeä keskustelukumppani.
Lopulta Åstrand päätti naisten pappeudesta toisella tavalla kuin evankelinen liike. Saarnakutsut loppuivat, välit omaan herätysliikkeeseen katkesivat.
– Minusta tuli vahva puolustaja sille, että naiset ja miehet seisovat rinnakkain samassa kirkon virassa. Se on minulle todella tärkeä asia. Olen käynyt sen läpi niin perusteellisesti.
Nykyisin välit evankeliseen liikkeeseen ovat asialliset, mutta tapahtumista puhuminen tuntuu vieläkin ihon alla. Åstrand on silti ajanjaksosta
kiitollinen.
Sen ansiota on hänen elämänsä hengellinen perussävy, jonka voi tiivistää näin:
Uusien, avarampien horisonttien katseleminen ei ole vaarallista. Jumala on kaikkia ihmisen horisontteja suurempi.
Mietin, voiko kirkko todella kieltää heiltä tämän kokemuksen, elämän jakamisen puolison kanssa.
MYÖHEMMIN ÅSTRANDISTA tuli vankkumaton seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tukija. Siihenkin vaikuttivat kohtaamiset ihmisten kanssa. Sellaiset painuvat hyvin hänen mieleensä, kuviksi ja kuulokuviksi.
Viitisentoista vuotta sitten Åstrand puhui nuoren homomiehen kanssa, joka kysyi häneltä: BG, onko seurakunnassa tilaa minulle, kun olen tällainen kuin olen?
– Ajattelin, että tässä ei ole kaikki kohdallaan. Sanomme, että kirkon ovet ovat avoimet, ja sitten tämän nuorukaisen pitää esittää tällainen kysymys.
Vähän myöhemmin Åstrand keskusteli samaa sukupuolta olevan parin kanssa. Tapaamisen jälkeen hän meni kotiinsa, keitti iltateet ja puheli päivän tapahtumista vaimonsa kanssa.
– Mietin, voiko kirkko todella kieltää heiltä tämän kokemuksen, elämän jakamisen puolison kanssa.
Vuonna 2014 Pietarsaaren ruotsalaisen seurakunta sai ensimmäisen kerran pyynnön sateenkaarimessun järjestämisestä. Seurakuntaneuvoston päätös oli kielteinen. Kirkkoherra Åstrand oli vuorotteluvapaalla.
Kirkko pysyi suljettuna, mutta Åstrand toimitti jumalanpalveluksen niityllä. Häntä jännitti, mutta sitten hän ajatteli nuorta miestä ja pariskuntaa ja tiesi, että hänen piti tehdä se, mitä hän teki.
ÅSTRANDIN ÄIDINKIELI on ruotsi. Se on myös hänen uskonsa äidinkieli. Liike sydämen, aivojen ja suun välillä tapahtuu aina nopeimmin omalla äidinkielellä, hän sanoo.
Suomen kieli tuottaa kuitenkin hänelle uusia hengellisiä oivalluksia. Joskus, kun Åstrand lukee Raamattua suomeksi, hän ymmärtääkin tuoreella tavalla, mitä raamatunkohdassa halutaan sanoa.
Myös virsien veisaaminen on suomeksi erilaista kuin ruotsiksi. Suomenkieliset edustajat ovat sanoneet Åstrandille kirkolliskokouksessa, että ruotsiksi veisaaminen on aina jotenkin iloista. Åstrand ei aivan tunnista sitä, mutta sen hän kyllä tunnistaa, että suomeksi usko on hienolla tavalla vakavaa.
– Kun veisataan suomen kielellä Soi kunniaksi Luojan, kyllä se on jotain se!
Suomeksi Åstrand kokee liittyvänsä siihen kokonaisuuteen, joka kirkko Suomessa on. Suomi on työskentelykieli vaikkapa piispainkokouksessa. Se on Åstrandille tärkeä yhteisö.
– Arkkipiispa Tapio on luonut meille ilmapiirin, jossa saamme ajatella ääneen. Olen kiitollinen, että voin pelkäämättä kertoa, mitä ajattelen jostain asiasta juuri siinä hetkessä.
Yhdessä tekeminen ja keskusteleminen ovat Åstrandille perintöjä lapsuudenkodista. Maatilalla huomattiin, ettei mistään tullut mitään, ellei toimittu yhdessä.
– Johtajana haluan antaa kaikille mahdollisuuden sanoa, mitä mieltä he ovat. Kun näkökulmat laitetaan yhteen, meillä on koossa koko kuva.
Piispan tärkein tehtävä on olla linkkinä ketjussa mahdollistamassa, että kirkon elämä menee eteenpäin. Tehtävä tulee Åstrandille todeksi, kun hän vihkii pappeja ja diakoneja virkaansa.
– Silloin mietin, miten on mahdollista, että saan olla tässä hetkessä välittämässä tämän tehtävän toisille. Olen niin pieni, ja silti Jumalalle on minusta hyötyä.
SANOTAAN, ETTÄ pappi saarnaa koko elämänsä ajan pohjimmiltaan vain muutamasta aiheesta. Bo-Göran Åstrandin mielestä väite on totta. Hänelläkin on selkeät hengelliset lempiaiheet.
Kuten se, että Jumala on aina kanssamme. Sellaista hetkeä ei yksinkertaisesti ole, jossa Jumala ei olisi mukana. Olosuhteet tietysti voivat olla sellaiset, ettei sitä pysty näkemään.
Åstrandille sellainen hetki tulee omasta elämästä mieleen parinkymmenen vuoden jälkeenkin niin vahvana, että se saa hänet nieleskelemään. Bo-Göran ja Karin olivat vähällä menettää synnytyksessä yhden lapsistaan.
Kun sellaisia hetkiä on tullut toisten ihmisten kohdalle, Åstrand on ollut paikalla pappina. Ne ovat tilanteita, joissa sanoilla ei ole enää mitään merkitystä, hän toteaa.
– Mutta Kristus meni kuolemaan saakka todistaakseen, että hän on sielläkin.
Opin myös, ettei ole vaarallista kuunnella loppuun saakka.
Åstrandin toinen hengellinen lempiaihe on se, että Jumala on armollinen, kaikille yhtä lailla, ja siksi emme saa tehdä eroa ihmisten välille. Joka sellaisen eron tekee, tekee syntiä. Ja kun näin kerran on, meidän tehtävämme on osoittaa rakkautta toisillemme.
Åstrand haluaa muistaa, mistä hän on tullut: seurakuntapapin työstä. Siellä näkyy ja tuntuu kirkon pulssi, hän sanoo.
Ihmiset seurakunnassa opettivat hänet kuuntelemaan ensin ja puhumaan vasta sitten.
– Opin myös, ettei ole vaarallista kuunnella loppuun saakka.
Kuuntelemista Åstrand haluaa oppia vielä lisää. Siksi hän kiertää hiippakuntaansa, tallettaa mieleensä kuvia, kasvoja ja ääniä seurakunnista.
– Minun täytyy varjella tässä tehtävässä sitä, että nämä keskustelut eivät jää käymättä. Ne rikastuttavat sisäistä elämääni, niitä en saa menettää. Muuten joudun sumuun.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä