Matteuksen evankeliumin vuorisaarnassa Jeesus Nasaretilainen viittaa taivaan lintuihin, jotka eivät kylvä, leikkaa tai kokoa varastoon. Tämä on totta, ja Jeesus viittaa varsinaisesti Jumalan huolenpitoon, mutta toisaalta jokainen lintuja seurannut tietää, että niiden elämä on jatkuvaa ravinnon etsimistä ja toimintaa lisääntymisen menestymisen puolesta.
Kun istun Uudellamaalla sijaitsevan taloni puutarhassa alkukesän päivänä, pyrähtelee puiden ja pensaiden oksalta toiselle kenties se tavallisin pihoissa pesivistä pikkulinnuista: kirjosieppo vaanii iskupaikoiltaan ohi lentäviä hyönteisiä. Se pesii pihakoivussa olevassa pöntössä.
Viereisessä koivussa ruokkivat talitiaiset jo piipittävää pesuettaan, samoin suuren tuijan sisälle pönttöön kotinsa rakentanut sinitiaispari. Molempia on aikaisempaa enemmän.
Pihan yleisiin pönttölintuihin kuuluu myös pikkuvarpunen. Harvinaistunut kottarainen tarvitsisi melko isoreikäisen pöntön.
Lintujen pesinnän onnistuminen on tärkeää paitsi linnuille, myös ihmiselle. Luonnon monimuotoisuus on yksiselitteisesti hyvä asia. Siksi luonnollisten pesäpaikkojen puutteesta kärsiville kolopesijöille linnunpönttöjen asentaminen metsiin ja pihoille on merkittävää.
Perinteinen reiällinen pönttö kelpaa monille lajeille, edellä mainittujen lisäksi vaikkapa leppälinnulle tai kuusitiaiselle. Eräät toiset lajit tarvitsevat eri tavalla rakennettuja pönttöjä tai sopiviin paikkoihin asennettuja lautoja. Sellaisia ovat esimerkiksi harmaasieppo, västäräkki, räystäs- ja tervapääsky sekä eräät muut lajit.
Kerran näin katoksessa istuessani, miten varpushaukka saalisti pikkuvarpusen, jonka se sitten rauhassa söi pihakoivuni oksalla.
ERI LINTULAJIEN esiintyminen riippuu paljon myös siitä, onko pihan lähellä lehti- vai havumetsää, neva, laajoja peltoja tai laitumia karjoineen, tai vaikkapa järvenranta.
Joihinkin linnuille rakennettuihin pesäpaikkoihin voi etsiytyä myös lepakko.
Kevään ja alkukesän iltoina pihan korkeimmissa puissa laulavat mustarastaat kauniita melodioitaan. Monet lajit pesivät itse tekemiinsä pesiin, jotka sijaitsevat lajista riippuen puissa, pensaissa tai jopa maassa. Sellaisia ovat rastaiden lisäksi vaikkapa peippo, herne- ja pensaskerttu ja viitakerttunen. Jossain määrin niiden uhkana ovat oravat ja kissat.
Pihassa liikkuu tietenkin monia muitakin, ehkä aivan muualla pesiviä lintuja. Yllättäviinkin paikkoihin pesiviä punarintoja sekä keltasirkkuja, vihervarpusia, naakkoja, sepelkyyhkyjä ja tietenkin harakoita. Harvinaisempia ovat olleet käpy- ja harmaapäätikka sekä tilhi, jota kuitenkin syksyisin näkee pihlajan- ja aronianmarjoja verottamassa.
Kerran näin katoksessa istuessani, miten varpushaukka saalisti pikkuvarpusen, jonka se sitten rauhassa söi pihakoivuni oksalla muutaman metrin päässä. Pikkulintujen varoitusäänet säestivät sen ruokailua. Myös pitkäpyrstöisiä jalohaukkoja kiitää silloin tällöin tyylikkäästi pihan yli. Ruoka niilläkin on mielessä.
Sellaista on elämän kiertokulku.
Talvisin lintujen määrä pihassa on vähäisempi ja lajikirjokin hieman toisenlainen. Jos ruokkii pakkasen kourissa kärvisteleviä pikkulintuja, voi tali-, sini- ja pyrstötiaisten ohessa nähdä myös punatulkkuja, pikku- ja vihervarpusia, sekä keltasirkkuja ja mustarastaita.
Sen sijaan voi ihmetellä, missä vielä parikymmentä vuotta sitten talvisin tavalliset hömötiaiset nykyisin ovat. On muitakin lajeja, joiden poissaoloon joskus havahtuu.
LINTUJEN LAJI- ja kannanvaihteluiden syynä ovat elinolosuhteissa tapahtuvat muutokset. Kyse on ravinnon saamisesta, pesäpaikoista ja myös sairauksista. Näin kertoo Birdlife Finlandin suojelu- ja tutkimusjohtaja Teemu Lehtiniemi.
– Tärkein muutossyy on ilmaston lämpeneminen. Siitä seuraa lintulajien välistä kilpailua, koska eri lajit ovat sopeutuneet erilaisiin lämpötiloihin.
Tämä on Lehtiniemen mukaan biologisesti mielenkiintoista, mutta myös hyvin vaikeaa tutkia.
– Toinen laji käyttää resurssia tehokkaammin kuin toinen. Se saa sitten myös poikasia paremmin kuin toinen.
Osa suomalaisista linnuista muuttaa talveksi etelään. Välimerenmaissa ja Levantissa on perinteisesti pyydystetty verkoilla pikkulintuja, mikä teoriassa verottaa Suomenkin lintukantoja.
– Siellä saaliiksi jää vuosittain jopa 20 miljoonaa lintua, mutta ei ole pystytty osoittamaan, että sillä olisi merkittäviä vaikutuksia meidän lintukantoihimme.
– Kuitenkin esimerkiksi kuhankeittäjä meillä vähenee. Sitä metsästetään Libanonissa ja itäisellä Välimerellä. Emme voi sanoa, ettei sillä olisi jotakin vaikutusta.
Mitä lajien yleisyyden muutoksiin tulee, Lehtiniemi arvelee kaikille pihaihmisille näkyvimmäksi viime vuosien ajan muutokseksi mustarastaan yleistymisen.
– Samanaikaisesti eteläisessä Suomessa räkätti- ja punakylkirastas ovat vähentyneet.
Toinen helposti havaittava muutos on Lehtiniemen mukaan ollut sinitiaisen runsastumisen. Myös talitiainen ja kirjosieppo ovat hieman lisääntyneet.
Joitakin vuosikymmeniä sitten pihalintuna harvinainen sepelkyyhky on Lehtiniemen mukaan yleistynyt.
Moni lintulaji sen sijaan on harvinaisempi kuin ennen.
– Hömötiaiset eivät ole sopusoinnussa nykyisen metsänkäsittelyn kanssa. Niitä käy kyllä ruokinnoilla, mutta valtaosa niistä on talven ihmisen avun ulkopuolella, ne syövät selkärangattomia puista.
Vanhoissa puissa on kasvustoa ja jäkälää, jossa hömötiaisen herkkupalat piilottelevat.
– Nykyisin metsät kaadetaan nuorempina, kuin ennen. Hömötiaisen ravinto jää siltä yhä useammin saamatta.
Harakka ja varis ovat entisajoista vähentyneet. Taustalla on niiden ravinnon saannin vaikeutuminen.
SUURESTI OVAT Lehtiniemen mukaan vähentyneet myös kottaraiset ja pääskyt.
– Entisaikoina runsaslukuiset kottaraiset ovat romahtaneet 70- ja 80-luvulla. Nykyisin pienentynyt kanta on kuitenkin ollut suhteellisen vakaa, ehkä jopa aavistuksen kasvussa.
Vähenemisen taustalla oli Lehtiniemen mukaan maatalouden muutosta ja ehkä muitakin syitä.
– Missä karjaa, siellä kottaraisia. Mutta Etelä-Suomesta on tullut vilja-Suomi, enää ei ole niin paljon niitä kottaraiselle tärkeitä laitumia ja nurmia, paitsi toki kaupunkien puistoissa.
Myös haara- ja räystäspääskyt ovat eläneet symbioosissa hyönteisiä eli ”ilman planktonia” houkutelleen karjatalouden kanssa. Ne ovat myös pesinnässään hyödyntäneet maaseudun pihapiirin rakennuksia.
– Nykyisin pääskyjen pesäpaikat ovat harvassa. Kaupungeissa tervapääskyjen kanta on tullut alas takavuosista.
Tervapääsky on valittu vuoden 2026 linnuksi Suomessa ja Ruotsissa.
Myös pihoissa tutut harakka ja varis ovat entisajoista vähentyneet. Taustalla on niiden ravinnon saannin vaikeutuminen.
– Maaseutupihoilla oli ennen runsaasti tavallisia varpusia. Mutta nyt voi olla tyytyväinen, jos sellaisen pihalla näkee.
Kaupunkien toreilla varpusia silti edelleen esiintyy.
Peruspihalintuna tunnettu västäräkki on Lehtiniemen mukaan myös vähentynyt, samoin on käynyt pihoillakin liikkuvan vieraslajin fasaanin kannoille.
– Taustalla lienevät muutokset lajin istutuksissa metsästystarkoituksiin.
VIHERPEIPPOKANNAT TAAS olivat vuonna 2010 huipussaan, mutta sittemmin loistauti on Lehtiniemen mukaan harventanut niiden määrää.
Värikäs pihoissa vieraileva tilhi on Lehtiniemen mukaan ollut aina riippuvainen pihlajanmarjojen määrästä.
– Talvet ovat olleet sille aina hyvin erilaisia. Toisaalta hieman samankaltainen tikli on runsastunut. Sitä on sekä talvella että kesällä, se pesii kulttuuriympäristöissä.
Varsinkin talvisin pihoissa voi Lehtiniemen mukaan nähdä huomattavasti runsastunutta harmaapäätikkaa.
– Käpytikkoja taas pesii myös kulttuuriympäristöissä, myös se laji on runsastunut. Aikaisemmin sen määrät vaihtelivat kuusen käpysadon kanssa, mutta ne ovat nyttemmin tehokkaasti löytäneet talviruokinnat.
Missä tahansa elinympäristössä monipuolisuus on Lehtiniemen mukaan linnuille hyväksi, koska se tarjoaa elinmahdollisuuksia mitä erilaisimmille linnuille.
– Mitä siistimpää ja yksipuolisempaa, ja mitä enemmän nurmikkoa pihakokonaisuus on, sitä vähemmän sillä on tarjottava linnuille. Mutta jos on ”hoitamattomuutta”, on enemmän lintujakin, Teemu Lehtiniemi sanoo.
Ilmoita asiavirheestä