Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti on 2000-luvulla kokenut kirkollisen vaikutusvallan säilyttämisen näkökulmasta useita takaiskuja.

Neuvostoliiton romahdettua imperiumin itsenäistyneille reuna-alueille, varsinkin Ukrainaan ja Baltiaan, jäi melko suuria Moskovan patriarkaatin alaisia ortodoksisia kirkkoja.

Kuitenkin viime vuosikymmeninä Moskovan kirkollinen valta Venäjän rajojen ulkopuolella on alkanut murentua. Hyvin merkittävää on ollut varsinkin Ukrainan suuren kansallisen ortodoksisen kirkon muodostuminen ja itsenäistyminen. Se sai vuonna 2019 Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkalta Bartolomeokselta täyden itsenäisyyden eli autokefalian. Tämän kirkon kasvu Ukrainassa on ollut Moskovan patriarkaatille ja myös Kremlin valtiaille kipeä isku.

Ukraina on historiallisesti ollut koko Moskovan patriarkaatille monenlainen hengellinen ja kirkollinen voimanlähde. Se on tuottanut kirkolle paljon pappeja ja teologisia ajattelijoita. Suuri osa patriarkaatin seurakunnista on sijainnut Ukrainassa. Lisäksi puoliksi myyttinen, Venäjällä poliittiset siivet saanut vanha narratiivi Kiovasta koko Venäjän kirkon äitinä ja siten kuin automaattisesti Venäjälle kuuluvana on saanut pahan kolauksen. Moskova onkin reagoinut kiukkuisesti ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen toimiin.

Vuonna 2014 alkaneen ja vuonna 2022 avoimeksi hyökkäykseksi ja sodaksi muuttuneen kriisin myötä Moskovan patriarkka Kirill on osoittautunut presidentti Vladimir Putinin ja tämän sotapolitiikan nöyräksi palvelijaksi. Maallisen vallan myötäilyssä ja sen työkaluksi alistumisessa Venäjän ortodoksisella kirkolla on valitettavan pitkät historialliset perinteet. Kirill itse on yleisen käsityksen mukaan suurella todennäköisyydellä KGB-taustainen ihminen. Venäjän ortodoksinen kirkko on historiassaan toiminut myös imperiumin vähemmistökansojen venäläistämisen välineenä.

Moskovan patriarkaatti ei ole Latvian ja Viron kirkkojen täyttä itsenäisyyttä hyväksynyt.

VENÄJÄLLÄ TUNTUU edelleen olevan liki mahdotonta tunnustaa eräitä tosiasioita: kielellisestä ja kulttuurisesta sukulaisuudesta sekä pitkästä yhteisestä historiasta huolimatta ukrainalaiset eivät ole venäläisiä, eikä Ukraina ole osa Venäjää. Tässä diskurssissa myös kirkollisilla traditioilla on ollut erittäin suuri merkitys.

Uusinta uutta ovat olleet Latvian ja Viron parlamenttien säätämät lait, joissa molemmissa maissa melko runsaslukuisten ja enimmäkseen etnis-kielellisesti venäläisten Moskovan patriarkaatin alaisten kirkkojen on täytynyt poliittisista syistä katkaista välinsä Moskovan patriarkaattiin. Latviassa parlamentti päätti asiasta jo vuonna 2022, jolloin valtiovalta julisti Moskovan alaisen ortodoksisen kirkon täysin itsenäiseksi. Viron kristillistä ortodoksista kirkkoa koskeva päätös suhteiden katkaisemisesta Moskovaan tuli voimaan tänä kesänä.

Nämä kirkot ovat nyt jännittävän uuden askeleen ja prosessin äärellä. Tilanne on kieltämättä poliittisesti erikoinen. Moskovan patriarkaatti ei ole myöskään Latvian ja Viron mainittujen ortodoksisten kirkkojen täyttä itsenäisyyttä hyväksynyt. Uusien itsenäisten ortodoksisten kirkkojen voi olla vaikeaa saada tunnustusta muiltakin vanhoilta patriarkaateilta.

Vaikka kaikki suurvallat ovat aina vaikuttaneet naapureihinsa, Venäjällä on historiallisesti ollut erityisen vahvaa pyrkimystä naapureittensa kontrollointiin. Moskovasta katsoen pienemmät naapurit eivät aina ole olleet valtioina tarpeeksi suvereeneja tai tasa-arvoisia. Pikemminkin niitä on tarpeen tullen haluttu kohdella jollakin naftaliinista otetun syyn perusteella Venäjän vasalleina, siitä riippuvaisina tai ”ystävyyteen” pakotettuina.

Taustalla on myös Venäjän vallanpitäjien vanha imperialistinen ajatus siitä, että maa, jolle venäläinen sotilassaapas on kerran astunut, on sen jälkeen jollakin selittämättömällä tavalla aina osa Venäjää tai ainakin sen intressipiiriä. Tästä ideologiasta vallitsee mitä ilmeisimmin myös Kirillin ja epäilemättä kirkon muunkin eliitin ekklesiologinen versio.

Miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhde suureen itäiseen naapuriin jatkossa kehittyy?

MOSKOVAN PATRIARKAATIN johto on joko valinnut tai ollut pakotettu valitsemaan puolensa presidentti Putinin isovenäläisen ja imperialistisen vallan tukijana. Vaikka asiaa tuskin voidaan Venäjällä julkisesti artikuloida, Venäjän ortodoksisen kirkon johdossakin nähtäneen kuitenkin selvästi, että valinta on ollut sille itselleen monin tavoin tuhoisa. Moskovan patriarkaatin aikaisemmin omanaan pitämä tontti murenee kiihtyvää vauhtia. Patriarkaatin kansainvälinen ja ekumeeninen maine ovat kärsineet lännessä suuria kolauksia.

Patriarkka Kirill on esimerkiksi Britannian ja Kanadan asettamien pakotteiden alla, vaikkakaan ei EU:n vastaavien pakotteiden alla. Kirkollisen johtajan kohdalla tällaisten toimien kohteeksi joutuminen on poikkeuksellista ja kertoo omaa kieltään siitä, minkä kirkolle umpikujaan johtavan tien kulkijaksi Kirill on itsensä ja laumansa vienyt. Venäjällä pakotteiden asettaminen patriarkalle tulkitaan pakotteiksi koko kirkkoa kohtaan.

Vielä emme tiedä, miltä maailma näyttää, kun sota Ukrainassa joskus päättyy. Jos Ukraina säilyy ja kestää ja sen mukainen uusi aika joskus koittaa, on Moskovan patriarkaatinkin aika palata maailman muiden kirkkojen yhteyteen ja käytännön ekumeeniseen yhteistyöhön. Mihin suuntaan ortodoksisuus jatkossa Euroopan itäisellä reunalla lähtee? Vastauksella on merkitystä koko Euroopalle.

Erityisesti suomalaisittain mielenkiintoista on aikanaan oleva, miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhde suureen itäiseen naapuriin jatkossa kehittyy. Jatketaanko siitä, mihin ennen vuotta 2022 jäätiin? Vai edellytetäänkö esimerkiksi KMN:n ja EKK:n tasolla Venäjän ortodoksiselta kirkolta henkilövaihdoksia, jonkinlaista totuuskomissiota, synnintunnustusta katumusharjoituksineen tai muuten ekumeenisesti kestävää selvitystä siitä, miltä pohjalta se aikoo jatkossa kirkkojen yhteisillä foorumeilla ja muuten toimia?

Tällaiseen tuskin ruvettaisiin, ei ehkä voitaisikaan ruveta. Mutta erikoista olisi sekin, jos ekumeeninen yhteistyö jatkuisi, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lue myös:

Pääkirjoitus: Suomi ja monen miljardin velkaeuron laahus

Viron suurimmalla ortodoksisella kirkolla on nyt kuusi kuukautta aikaa katkaista suhteensa Moskovaan

Pääkirjoitus: Utelias asenne voi olla ase polarisoitumista vastaan

Näkökulma: Leningradin pappi Körttikodilla toi mieleen erilaisen ajan, joka ei enää palaa

Ilmoita asiavirheestä