Kun ei voi ottaa, täytyy lainata. Näin on myös valtiontaloudessa ja se näkyy myös Suomessa, jossa valtiovelka on tällä hetkellä kaikkiaan vajaat 195 miljardia euroa. Suhteessa bruttokansantuotteeseen se on noin 67 prosenttia, mikä näkökulmasta riippuen on joko paljon tai vähän.

Velan taustalla on valtionkin tasolla yksinkertaisesti se, että sen menot ovat suuremmat kuin tulot. Tilanteeseen on erilaisia syitä, mutta lopputuloksena on se, että rahaa valtiontalouden paikkaamiseen on haettava sieltä mistä sitä vähäisimmällä korolla saadaan, myös ulkomailta.

Suomen velkaantuminen sinänsä ei ole asiassa kaikkein huolestuttavinta, sillä Euroopassa ja maailmassa riittää myös Suomea velkaantuneempia maita, esimerkkeinä vaikkapa Italia, Japani, Kreikka, Ranska ja Yhdysvallat. Vertailu on kuitenkin hankalaa, sillä esimerkiksi Japanissa valtion velka on enimmäkseen kotimaista velkaa. Se, mistä Suomessa nyt erityisesti huolta pitäisi kantaa, on Suomen velkaantumisen kansainvälisessä vertailussa kova tahti.

Taloudellisesti huonoina aikoina liike-elämä ja kuluttajat tulevat usein varovaisiksi, ei uskalleta investoida eikä kuluttaa. Suomalaisten säästöaste onkin viime vuosina kohonnut, mitä voi pitää hyvänä asiana, mutta toisaalta kauppa ja muut talouden toimijat tietysti toivoisivat, että asuntoja ja muuta taas ostettaisiin. Epävarmoina aikoina ihmiset ymmärrettävästi haluavat lykätä hankintoja ja pistää rahaa sukanvarteen.

Kuluttajien tulevaisuuden toivon ja luottamuksen ylläpitämisessä hallituksilla ja valtiolla on kuitenkin myös tärkeä tehtävänsä. On oltava realisteja, mutta samalla esivallan tulisi rohkaisevasti myös osoittaa tietä kohti valoisampia aikoja.

VELKAANTUNEISSA LÄNSIMAISSA, myös Suomessa, valtioiden on pakko leikata menojaan, vaikka äänestäjät eivät siitä pidä. Tämä taas tekee poliitikoista varovaisia, koska kannattajille olisi aina mieluisaa jakaa sitä, mitä kansa hyvinvointiyhteiskunnassa haluaa. Joistakin palveluista on aivan pakko pitää kiinni, mutta toisia taas on ehkä tarkasteltava kriittisemmin. Tätä kutsutaan politiikaksi.

Periaatteessa valtion tehtävä olisi tasapainottaa taloutta rahapolitiikalla. Klassisesti laskusuhdanteen tai laman aikana julkista rakentamista pitäisi lisätä, ja hyvinä aikoina taas niinkään ei. Suomessa on tässä suhteessa erikoista kyllä oltu usein myötä- eikä vastasyklisiä.

Aina myös niitä, joilla menee todella huonosti. Konkurssien myötä työttömyys on lisääntynyt. Taloudellisesti apeat ajat lamauttavat ja yhteiskunta seisahtuu. Työvoiman rekrytoimisessa on oltu varovaisia. Köyhyys ei ikävä kyllä ole Suomesta minnekään hävinnyt ja siitä valitettavasti kumuloituu helposti joukko lisäongelmia, joista voi koitua Suomelle uusi kova lasku. Kyse ei ole vain numeroista, vaan varsinkin inhimillisestä hädästä.

Kaiken tämänhetkisen maailman ja Suomenkin taloudellisen myllerryksen taustalla on myös suuria globaaleja tekijöitä, joiden edessä pieni pohjoinen maamme on lähinnä olosuhteiden uhri ilman päätösvaltaa. Kaikesta huolimatta on positiivista, että tänä vuonna Suomen taloudessa on kuitenkin nähty myös selviä kasvun merkkejä. Jos sellainen jatkuu, on tie valoisampaan tulevaisuuteen avattu. Matkalla on kuitenkin vielä kysymysmerkkejä, eivätkä esimerkiksi velat hoitokuluineen häviä kovin pian minnekään.

SUOMEN EVANKELIS-LUTERILAINEN kirkko on pitkälti välttänyt kiusauksen ryhtyä neuvomaan yhteiskunnan päättäjiä siinä, miten valtiontaloutta, verotusta, velanottoa ja muuta pitäisi hoitaa. Regimenttiopin mukaisesti näin on syytä ollakin ja talous ei ehkä muutenkaan ole teologien vahvinta osaamisaluetta. Toisaalta esimerkiksi työttömien, nuorten, monien pitkäaikaissairaiden ja syrjäytyneiden ahdingossa kirkko ei omassa roolissaan voi olla mikään käsiään levittelevä sivustakatsoja. Kyllä esivaltaa saa muistuttaa siitä, miten se tehtäviään hoitaa ja mitä korjattavaa asioissa kenties olisi.

Kirkon tarjoama diakoniatyö ja ylipäätään kaikenlainen — myös hengellinen — huolenpito kärsivistä ihmisistä on oikein ja siitä tulisi uudelleen ja uudelleen muistuttaa. Suurenkaan kansankirkon resurssit eivät kuitenkaan mitenkään voi olla mikään riittävä paikka tai ratkaisu, kun kokonainen yhteiskuntakone palveluineen ja tukineen yskii — ja velkaantuu. Ja velkaahan maksavat myös meidän jälkeemme tulevat.

Kirkko tekee viisaasti ja oikein, kun sen yhteiskunnan ja kansan pulssia mittaavat tuntosarvet ovat aistimassa sitä, missä tällä hetkellä mennään, mitä nyt tarvitaan, missä esimerkiksi avun tarve on suurin ja missä ovat ne ihmiset, joita kukaan toinen ei auta. Aineellisten asioiden rinnalla on myös muistettava harvemmin mainittu hengellinen hätä — sitäkin Suomessa riittää.

Maamme nykyisessä taloudellisesti, henkisesti ja jopa hengellisesti vaikeassa tilanteessa Suomen evankelis-luterilaisilla kirkolla ja muillakin kirkoilla on tärkeä pelipaikka tehtävänsä ja osaamisensa mukaan olla mukana rakentamassa nyt kovilla olevien ihmisten parempaa huomista. Kirkon omat lääkkeet ovat kaiken muun ohessa myös armollisuus — ja toivo.