Väistin kadulla eteeni kävelevää Hare Krishna-veljeä, joka hymyili makeasti ja tarjosi opusta luettavakseni. Pian jäljestäni käveli toinen nuori mies, joka hymyili tarjoajalle kohteliaasti ja huikkasi sitten olkansa yli: ”No thanks bro, I am muslim” (Ei kiitos veliseni, minä olen muslimi”).
Taivalsin Oxfordin Streetillä British Museumin lähettyvillä. Lyhyt uskontodialoginen yhteentörmääminen viritti minut oikealle taajuudelle. Vaikka kohtaus oli vain ohikiitävä hetki suurkaupungin ruuhkaisessa iltapäivässä, asenteet olivat kohdallaan.
Kuljettuani hetken matkaa eteenpäin huomioni kiinnittyi suureen ja näyttävään valotauluun, jossa Lontoon pormestari Sadiq Khan toivotti Lontoon juutalaisväestölle hyvää vasta-alkanutta Hanukkaa. Nyt kun Israelin ja Gazan sota järkyttää koko maailmaa, pidin erityisen arvokkaana muslimipormestarin sillanrakentamista Lontoossa, jossa muslimeja on yli miljoona ja juutalaisia toistasataatuhatta.
Toki imperiumilla on myös ongelmakohtansa. Uskontojen yhteentörmäyksiltä ei ole vältytty ja kiistoja riittää uskonto- ja kirkkokuntien sisälläkin. Keskustelua käydään kirkon seremoniallisesta roolista ja siitä, miten uskonto saa näkyä ja kuulua.
Kuningaskunnan käytännöissä on silti paljon sellaista, mitä ihailla. Eri uskonnot näkyvät kaduilla ja kulttuurissa vahvasti tunnuksineen, äänineen ja symboleineen. Paljon tiivistyi kuningas Charles III:n kruunajaisissa, missä hindupääministeri Rishi Sunak ja muslimipormestari Sadiq Khan lukivat raamatunkohdat kristillistä symboliikkaa tulvivassa seremoniassa.
Vastaavasti myös Canterburyn arkkipiispa Justin Welby on harjoittanut laajaa uskontodialogia ja vieraillut puhumassa moskeijoissakin. Ehkä asia on juuri niin kuin Sadiq Khan muutaman vuoden takaisessa Church Times-lehden jutussa julisti- diversiteetti on Lontoon suurin vahvuus, ei sen heikkous.
Kanaalin toisella puolella tilanne on paikoin päinvastainen. Kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron kutsui pari viikkoa sitten Èlysée-palatsiin Ranskan johtavia rabbeja juhlistamaan Hanukan alkamista, nousi asiasta valtava kohu. Erityisen äkämystyneitä oltiin laitavasemmiston ja -oikeiston riveissä. Le Monde -lehti kertoo Socialist Party -puolueen Carole Delgan kutsuneen tapausta anteeksiantamattomaksi poliittiseksi virheeksi, sillä Èlysée ei ole paikka hartaudenharjoittamiselle. Samaa marisi laitaoikeistopuolue Les Répulicainsin David Lisnard, jonka mukaan kyseessä on Ranskan sekulaarin luonteen vastainen teko.
Nyt presidentinvaalien ja joulun alla Suomessakin on jälleen keskusteltu siitä, miten uskonto saa näkyä ja aikooko uusi presidentti toivottaa siunattua uutta vuotta vaiko ei.
Yksittäistapaukset tai yksittäiset toivotukset eivät ole laajassa kuvassa olennaisia, mutta kysymys uskonnon paikasta on vakava asia. Toimitukseemme on tämänkin syksyn aikana tullut toistuvasti ihmisten huolestuneita yhteydenottoja ja juttuvinkkejä siitä, miten uskonto ei saa näkyä täällä ja tuolla, ja siitä, kuinka perinteitä sekularisoidaan.
Uskonnot eivät ole kuitenkaan katoamassa. Päinvastoin – eri uskontojen määrä Suomessa on lisääntymässä. Se merkitsee uusien perinteiden ilmaantumista, uskonnollisen kielen moninaistumista ja uusia juhla-aikoja.
Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että Suomi on omaksumassa ranskalaista näkyä. Uskontoa säikähdetään ja sen syvää kulttuurillista vaikutusta häivytetään. Se ei johda hyvään uskontodialogisessakaan mielessä ja juuri siksi kristityn velvollisuus on pitää myös muiden uskontokuntien edustajien puolia.
Jos Sadiq Khan voi toivottaa hyvää hanukkaa, haittaisiko jos Suomen tuleva presidentti toivottaisi hyvää joulua, siunattua uutta vuotta, hyvää hanukkaa ja vaikka Eid mubarak? Eikö se vasta olisikin hienoa?