Jos katsoo vanhoja suomifilmejä, voi pian huomata papin roolihahmon olevan useimmiten melko samanlainen: jäykähkö mieshenkilö, joka puhuu arvovaltaa äänessään ja jylhin sanakääntein oikeuttaa yhteisön moraalin. Poikkeukset sinetöivät säännön. Romaanit, kaskut ja kirkkohistoria vahvistavat samaa kuvaa. Siinä pappisihanne ja stereotypia vain muutaman kymmenen vuoden takaa.

Sittemmin pappi on laskettu jalustalta. Oman karun tilannearvionsa välitti Suomen Kuvalehti, joka tuoreessa jutussaan esitteli listauksen ammatteihin kohdistuvasta arvostuksesta. Pappeuteen kohdistuva arvostus on vierinyt alamäkeen. Nyt pappi löytyy listan sijalta 210. No, jäi papin allekin liuta toimenkuvia, aina sekatyöntekijästä piispaan.

Alan kuulumisia on kerrottu hiljan myös analyyttisemmassa muodossa. Kirkon tutkimus ja koulutus julkaisi tammikuun lopulla artikkelikokoelman Opinnoista pappisuralle. Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset (toim. Kati Tervo-Niemelä, Veli-Matti Salminen & Noora Palmi), joka esittelee pappeuden nykytilaa ja tulevaisuutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. Järisyttäviä paljastuksia teos ei tarjoa, mutta pohdituttavia asioita runsaasti.

Vaikka pappeuden brändi olisikin inflaation kourissa, on huojentavaa lukea, että seurakuntapapin ammatista kiinnostuneiden määrä on teologian opiskelijoiden parissa lähes kaksinkertaistunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Artikkelikokoelman yksi mielenkiintoinen detalji on toteamus siitä, että ”tutkimus osoittaa sellaisen asenteen lisääntyneen, että pappi on tavallinen ihminen, jonka ei tarvitse olla valmis”. Tällainen identiteettikehitys on tervettä. Maailmassa, jossa teitittely harvinaistuu, monet aiemmin pönötyksen kohteena olleet ammatit laskeutuvat ihmisen ja arjen tasolle. Paimenen toimenkuva ei siitä kärsi.

Se, mistä pappeus ja papit kuitenkin kärsivät, on uupumus. Aika ei ole enää työajattoman työntekijän puolella. Eräässä artikkelissa kiteytetään, kuinka ”vuonna 1998 ja 2006 vain joka kymmenes pappi koki viikoittain olevansa tyhjiin puserrettu työssään ja vuonna 2018 joka viides, vuonna 2022 näin kokevia oli peräti joka kolmas”. Jos joka kolmas seurakuntatyötä tekevä pappi kokee viikoittain olevansa ”tyhjiin puserrettu”, voidaan puhua vakavasta asiasta.

Taustalta löytyy suurta työmäärää ja tuen puutetta. Uupumusta selitetään kansainvälisessä tutkimuksessa myös ”rooliristiriidoilla arki- ja työelämän välillä”. Tämän ymmärrän. Kärjistäen: jos pappeihin vielä aiemmin suhtauduttiin suuremmalla kunnioituksella, on linssi vaihtunut. Varsinkin nuorena pappina olen usein kokenut, että olen jatkuvasti tavallaan ”selityksen velkaa”.

Harvoissa juhlissa lakimies-, insinööri- tai toimittajatutuiltani udellaan, miksi hän on juuri tuolla alalla ja miten hän suhtautuu yhteisönsä arvoristiriitoihin ja niin edelleen. Ja vaikka piispakunta ei enää papiston yksityiselämää niin tarkoin valvoisikaan, kohdistuu siihen ympäröivän yhteiskunnan taholta monenlaisia oletuksia. Useimmiten kysymykset ovat hyväntahtoisia, mutta esimerkiksi toistuvasti kuullut toteamukset siitä, että ”sähän oot ihan tavallinen, vaikka ootkin pappi”, herättävät pohdintoja.

Selitysvelvollisuus aiheuttaa takuulla rooliristiriitoja. Kutsumuksen jatkuva perusteleminen panee kutsumuksen koetukselle. Toisaalta se myös vahvistaa sitä. Tutkimus tietää kertoa, että papisto kokee kuitenkin työnsä pääosin merkityksellisenä. Roolit murtuvat, stereotypiat katoavat. Yhteiskunnallis-kirkollinen murrosvaihe vaatii pappisrälssiltä kisakuntoa ja kutsumusta.