Seurakuntavaalien äänestysprosentti oli 12,7%. Selvä. Valituksi tulleiden keski-ikä oli 57. Se ei yllätä. 16–17-vuotiaiden äänestysprosentti oli 6,9%. Hyvä. Jos yli puolet täysi-ikäisyyden kynnyksellä seisovista nuorista olisi ollut kovin kiinnostunut seurakunnallisesta päätöksenteosta, olisin huolissani.

Seurakuntavaalien jälkeiset päivät kirkossa podettiin morkkista: sosiaalisen median keskusteluissa kauhisteltiin, kuinka ”ketään ei kiinnosta”, ”kirkko on epäonnistunut”, ”kampanja oli floppi” ja ”seurakuntavaalit olivat vitsi”. Kommentoijille aiheuttivat huolta ja murhetta valittujen korkea keski-ikä, matala äänestysprosentti, vaalijärjestelyt ja vaali-illan teams-tapahtuma seurakuntien työntekijöille. Mitä ilkeämpi kommentti, sitä enemmän tykkäyksiä. Taas epäonnistuttiin – äkkiä hartiat lysyyn ja katse lattiaan! Kirkon työntekijöiden itseä ja varsinkin toisia ruoskiva flagellanttikulkue harhailee yhä halki Facebookin.

* * *

Toki tunnistan kaivatun ideaalin: olisi hienoa, että kirkollinen vaikuttaminen ja päätöksenteko kiinnostaisi laajemmin. Olisi kohtuullista, että vaalien eteen tehty tärkeä työ saisi ansaitsemaansa tunnustusta. Tosiasia on, että ääntään käytti joka yhdeksäs, eikä siinä ole mitään huolestuttavaa.

Jos joka yhdeksäs suomeksi lukeva lukisi saman romaanin, puhuttaisiin varauksetta hittikirjasta. Jos joka kymmenes televisionkatsoja seuraisi tiettyä sarjaa, suitsutettaisiin lumoavaa menestyssarjaa ilmiönä! Moni suomalainen arvostaa teatteria ja mieltää itsensä teatterikävijäksi. Usein visiitit jäävät kuitenkin kahteen vierailuun vuodessa: pikkujouluesitys työporukalla ja kesäteatterikäynti perheen kesken tyydyttää tarpeet. Tarve kuitenkin on ja teatteriin suhtaudutaan suopeasti. Mikä kirkkoon liittyvä tarve on?

Vaikka ihmismielen evoluutiosta innostuneet eivät ole yksimielisiä, onko uskonnollisuus sisäsyntyistä ja onko ihminen luonnostaan homo religiosus, voidaan todeta, että ihminen on taipuvainen uskonnonharjoittamiseen. Järkeiltyjä syitä uskontarpeelle riittää: ihmiset selittävät selittämätöntä, käsittelevät elämän ja kuoleman arvoitusta, saavat lohtua, jäsentelevät etiikkaa ja luovat kollektiivisia symbolijärjestelmiä. Yksi uskontopsykologinen suuntaus selittää uskonnollisuuden kokemuksella näkymättömästä.

Tätä tarvetta ihmiset jakavat uskonnollisissa yhteisöissä. Tarvetta ihmetellä, tarvetta jakaa kokemusta pyhästä. Joku saapuu kirkkoon hakemaan lohtua, joku tukeutuakseen perinteeseen. Yksi etsii jatkuvuutta, toinen turvaa tulevaan. Joitakin puhuttelee kristinuskon sanoma, jotkut saapuvat silloin tällöin messuun silkasta uteliaisuudesta. Joku käy kerran vuodessa velvollisuudesta. Joku ei käy messussa juuri koskaan vaan kuuluu kirkkoon kulttuurihistoriallisista syistä tai siksi, että hän pitää arvossa sen toimituksia tai diakoniaa. Kirkkopoliittinen vaikuttaminen tuskin lienee kenenkään kirkkoon kuulumisen syy.

On hyväksyttävä tosiasia, että suurin osa ihmisistä ei ole kiinnostunut kirkkopolitiikasta. He kaipaavat paikkaa, joka pitää yllä perinnettä, julistaa kristinuskon toivorikasta sanomaa ja auttaa ihmisiä. Yhteiskunnassa puhutaan jatkuvasti sisä- ja ulkopolitiikasta haasteineen ja talouspulmineen. Moni haluaa kirkkonsa vapaana edellä mainituista. Ymmärrän heitä.

* * *

Somessa puhjennut marina äänestysprosentista viestii ennen kaikkea kirkon itsetunto-ongelmista. ”Taas me mokattiin”, ”meistä ei tykätä” ja ”ei tämä meidän juttu kiinnosta ketään” ovat itseriittoisen varhaisteinin huudahduksia. Peilissäkään ei koskaan näy muuta kuin huono iho ja rasvainen tukka! Jokainen tuon iän ohittanut kuitenkin tietää, että kyseessä oli vääristynyt kokemus, perspektiiviharha. Peilissä näkyy todellisuudessa paljon muutakin.

Samoin on seurakuntavaalien ja kirkon laita. Se, että ihmiset eivät jaksa innostua kirkkopolitiikasta ja seurakunnallisesta päätöksenteosta, ei kerro kirkkosuhteesta lopulta kovin paljon. Se on oikeastaan luottamuksenosoitus: hoitakaa hommanne ja antakaa minun rauhassa käydä hautajaisissa, konserteissa ja joulukirkossa. Kirkon merkittävyys ei korreloi äänestyslippujen määrän kanssa.

Athoksella vaikuttanut isä Paisios opetti, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään – kärpäsiin ja mehiläisiin. Kärpäset havaitsevat kaikkialla vain likaa, mehiläiset etsivät alati hyvää ja makeaa. Molempia kaivataan. Kirkollisten kärpästen työ on tärkeää, jotta asioita voidaan kehittää ja jatkossa onnistua paremmin. Ei pidä kuitenkaan sulkea korvia kokonaan mehiläisten surinalta. Sitäkin on ja sillä on merkitystä.

Kirkon vt. viestintäjohtaja Eevu Heikura: ”Äänestäminen ei ole mikään seurakunnan jäsenen mitta”

Jotkut hoitavat hommat ja muut katsovat sivusta – Tutkija näkee seurakunta­vaalien äänestys­prosentin peilinä kirkon toiminta­kulttuurille

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Antoisia lukuhetkiä!