Pitkällä länsimaisella rauhankaudella tuntui jo selvältä, että ihminen on kehittynyt. Nyt kaikki tuntuu olevan toisin. Levoton maailmantilanne repii paitsi turvallisuudentuntua myös ihmisyyttä itseään. Teologit, nuo aina ajan hermolla sykkivät kaikkeuden asiantuntijat ovatkin jo tarttuneet kysymykseen: Mikä on ihminen?
Toisistaan tietämättä kaksi teologista seminaaria on pohtinut tänä keväänä ihmistä: Teologiset opintopäivät tammikuun alussa Kauniaisissa ja Karjalan teologisen seuran symposium 5.–6.2. Joensuussa. Ei liene yllätys, että molemmissa seminaareissa ihmisen olemusta etsittiin luomiskertomuksesta.
Teologisilla opintopäivillä Åbo Akademin professori Antti Laato muistutti Vanhan testamentin ihmiskuvan moderniudesta. Siinä ihminen nähdään nykyajan tapaan kokonaisvaltaisena olentona. Myöhempi kristillinen käsitys ihmisestä puhtaana sieluna ruumiissa, joka pitää sielua himojen vankina on kreikankielisten käännösten tuottamaa ajatusharhaa.
Heprean kielen mukaan ihminen on ”elävä sielu”.
– Sielu ei ole osa ihmistä, vaan ihminen on elämän voiman omaava sielu, Laato totesi.
Kaikki mitä ihminen on, kokee ja havainnoi, muodostaa hänen sielunsa. Sana sielu on siis yhtä kuin ihminen. Laadon mukaan sana sielu ilmaisee ihmistä toiminnallisena henkilönä.
Individualismin nimissä annamme itsellemme luvan kommunikoida rumasti.
KARJALAN TEOLOGISEN seuran symposiumin ytimessä tuntui voimakkaana paluu luomistyön perusasioihin ja ihmisen luontosuhteeseen.
– Islamilainen teologia opettaa, että me kaikki olemme Aatamin heimoa. Meillä kaikilla on enemmän yhteistä kuin eroavuuksia, kertoi Helsingin Puistopolun peruskoulun apulaisrehtori Suaad Onniselkä, joka on uskonnoltaan muslimi.
– On yhteisöllisyyttä, kun voimme keskustella toistemme kanssa kauniisti, vaikka olisimme eri mieltä. Individualismin nimissä annamme itsellemme luvan kommunikoida rumasti.
Onniselkä muistutti myös, että sekä juutalaisissa, kristillisissä että islamilaisissa yhteisöissä pohditaan nyt ekologisia kysymyksiä.
Ekoteologina tunnettu pappi Pauliina Kainulainen oli samaa mieltä Onniselän kanssa. Hänestä uskontojen kannattaa yhdistää voimiaan ekokysymysten äärellä ja etsiä luontosuhdetta.
– Luonnon pyhyyden taju pitäisi palauttaa meidän ajatteluumme, Kainulainen totesi.
Pyhyyden taju palauttaa luonnolle sen koskemattomuuden, Kainulainen uskoo. Se palauttaisi varmasti myös ihmisten keskinäisen kunnioituksen.
KUOPION HIIPPAKUNNAN hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen päätti symposiumin luentoon 1. Mooseksen kirjan ensimmäisestä luomiskertomuksesta. Siinä Jumala luo maailman kuudessa päivässä ja seitsemäntenä päivänä hän lepää. Häkkinen vetää tästä modernin ekologisen sovelluksen ja ulottaa sapatin koskemaan nykymaailmaa.
– Nyt tarvitaan vauhdin hiljentämistä, levollisuutta, hiljaisuutta, Jumalan luomistyön kunnioittamista ja levon tarjoamista sille, hän painotti.
Levon ajatus on mielenkiintoinen. Se löytyy myös 3. Mooseksen kirjasta, jossa Israelin kansaa kehotetaan antamaan joka seitsemäs vuosi maan levätä ja joka viideskymmenes vuosi viettää riemuvuotta, jolloin menetetyt omistusoikeudet palautetaan, orjat vapautetaan ja syödään vain sitä, mitä maa itsessään tuottaa.
Käyttöön otettuna moinen riemuvuosi kaataisi varmasti maailman talouden. Silti ajatus siitä, että jo muinoin ymmärrettiin säännöllisen levon merkitys maalle ja loppuun tiristetylle ihmiskunnalle, tuntuu ihanan viisaalta ja pohtimisen arvoiselta.
Maailman suuret pyörät eivät helposti seisahdu. Mutta uskonnot voisivat nostaa esiin ja tarjota merkittäviä mahdollisuuksia levolle ja luontosuhteelle. Olisiko se nuorille tarjottuja uskontojen välisiä leirejä Suomen luonnossa? Tai olisiko se levon ottamista strategiaksi kirkossa ja omassa seurakunnassa? Entä mitä lepo olisi minulle ja läheisilleni? Tai miten voisin tarjota lepoa luonnolle?
Ihmisiä me olemme, eläviä sieluja. Mutta ilman luontosuhdetta ja ilman lepoa olemme vähemmän eläviä. Tarvitsemme sapatin rauhaa.
Ilmoita asiavirheestä