Kirjoitin taannoin Kotimaa.fi-sivuston blogiini lyhyen kirjoituksen, jonka otsikkona oli: Oletko uskossa vai kuljetko hengellistä tietä?

Kirjoitin, koska sanoilla on väliä. Ne synnyttävät mielikuvia, joiden avulla elämme, ja joiden voimasta me jaksamme olla olemassa.

Uskosta puhuttaessa käytetään jatkuvasti kielikuvia ja myös taistellaan niiden synnyttämillä mielleyhtymillä.

Kristillisissä piireissä on kautta aikain tunnettu viehtymystä sanamagiaan eli juuri oikeanlaisten sanojen käyttöön – väärän sanan käyttäminen voi olla merkki jopa uskosta luopumisesta tai ei-toivottujen vaikutteiden hivuttautumisesta. Oikeat sanat kutsuvat hyviä asioita, väärät sanat pahoja asioita.

Korvissani ”olla uskossa” kuulostaa siltä kuin kyykkisi kolossa piilossa ja peloissaan. Kun on uskossa ei välitä siitä, mitä ympärillä tiedetään tai tapahtuu. Uskossa oleminen on kupla, jossa usko on varmaa ja helppoa.

Jos uskosta luopuu eli nousee kolosta ylös, on ulkona.

TOKI YMMÄRRÄN, mitä uskossa oleminen tarkoittaa, ja voin jopa itse joskus myöntää olevani uskossa, jos tunnistan, että kysyjälle se on sillä tavoin latautunut termi, ettei hän ymmärrä selityksiäni. Mutta itselleni en sano olevani uskossa, enkä Jumalallekaan.

”Kulkea hengellistä tietä” sen sijaan kuulostaa korvissani siltä kuin olisi matkalla jonnekin, mutta ilman kiirettä tai pakkoa. Hengellinen tie on myös avarampi paikka kuin uskossa olon ahdas kolo.

Jos hengelliseltä tieltä kääntyy takaisin, on silti hengellisellä tiellä.

Blogikirjoitukseni alla on yli 100 kommenttia. Eräs kommentoija arvelee, että hengellisen tien kulkija on etsijä eli vasta etsimässä sitä, minkä uskossa oleva on löytänyt. Etsijällä ei ole varmuutta, joka uskossa olevalla on.

Toinen kommentoija sanoo vierastavansa ajatustani, että uskossa oleminen olisi kolossa olemista. Hänen kokemuksensa mukaan Kristukseen uskominen on iloa, rauhaa, turvallisuutta ja kelpaamisen tunnetta.

Kolmas kommentoija sanoo, että olla uskossa on kuin olisi ahtaassa huoneessa. Mutta hänelle käsite ”olla uskossa, toivossa ja rakkaudessa” laajentaa tilaa, se avaa ikkunat.

Neljäs kommentoija alkoi pohtia verbiä: olla uskossa, elää uskossa vai pysyä uskossa. Siihen voisi jatkaa: tulla uskoon, kasvaa uskossa ja vahvistua uskossa.

Viides kommentoija oli sitä mieltä, että olla-verbi tekee uskosta vääjäämättä staattista, paikallaan olevaa. Hänen mukaansa uskossa ei niinkään olla vaan tullaan joksikin, kasvetaan myös.

Kuudes kommentoija muistutti, että kyllä ihmiset tietävät mitä ”olla uskossa” tarkoittaa: se kertoo juuri sillä hetkellä vallitsevasta asiantilasta, joka tosin voi muuttua tulevaisuudessa.

Se joka on uskossa, olkoon rauhassa, ja se joka kokee kulkevansa hengellistä tietä, jatkakoon kulkuaan. Kumpikaan mielikuva ei ole toiselta pois.

KOMMENTEISTA SELVIÄÄ, että sanoilla on itse kullekin vahva tunnemerkitys. Se joka on uskossa, olkoon rauhassa, ja se joka kokee kulkevansa hengellistä tietä, jatkakoon kulkuaan. Kumpikaan mielikuva ei ole toiselta pois.

Ei ole vaikea arvata, kumpi kielikuva herättää minussa enemmän myönteisiä mielikuvia. Olen tien miehiä. Enkä suinkaan ole näkemykseni kanssa yksin.

Kristillinen kirkko on pohjimmiltaan in via, matkalla oleva kirkko. Maallinen on katoavaista ja sen vuoksi on pysyttävä liikkeellä.

Matkalla oleva kirkko on mielikuvana lohdullinen. Siinä ei tavoitella täydellisyyttä, vaan ollaan keskeneräisiä, ollaan matkalla jonnekin ja tulossa joksikin.

Tarkkaan ottaen kirkolla ei ole kotimaata, vaikka kansallisia kirkkoja on pilvin pimein. Katolinen kirkko yrittää olla globaalein. Sen vuoksi ei virallisesti ole olemassa Suomen katolista kirkkoa vaan katolinen kirkko Suomessa.

Kirkon historia on suuri kertomus jatkuvasta ulkoisesta muutoksesta. Ja vaikka kirkon sanoman syvin olemus näyttää pysyneen muuttumattomana, on se sekin kokenut muutoksia, ainakin tulkinnoissa ja näkökulmien painotuksissa.

VIRRET ILMENTÄVÄT kirkkoyhteisön näkemystä yksilön hengellisestä elämästä ja sen mielikuvista. Yhteisö myös antaa yksilölle kuvat, joiden varaan rakentaa hengellistä todellisuutta. Niinpä ei ole ihme, että lauluissa ja virsissä puhutaan paljon tiestä.

Laulava Jumalan kanssa on eteenpäin kulkeva kuoro.

”Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien”, lauletaan Tytti Jäppisen sanoittamassa ja Harri Piitulaisen säveltämässä virressä 511.

”Tulkoon tie sinua vastaan”, aloittaa Anna-Mari Kaskinen suomentamansa irlantilaisen laulun, joka on virsikirjassa numero 979.

”Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien”, lauletaan virressä 77. Jumalan lapsen tiestä lauletaan virressä 498. ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”, lienee kaikille tuttu.

”Meitä kuljeta tahtosi tiellä, vaikka outo on joskus se tie”, todetaan Markku Penttilän sanoittamassa ja säveltämässä virressä 930.

Myös Raamattua lukeva ihminen törmää tiehen tuon tuosta ja eri merkityksissä. Tunnetuin tieteemainen raamatunkohta lienee Jeesuksen näkemys itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh 14:6).

Huomionarvoista on, että käsitteet ovat eri paria. Tie on konkreettinen kielikuva, elämä psykologinen ja totuus filosofinen käsite.

Kristinuskon keskushenkilö on tie. Tosin hänen tarjoamansa kaidan tien lisäksi on toinen tie, lavea tie, joka johtaa kadotukseen.

Tulkitsen Jeesuksen sanan niin, että hän on hengellinen tie, ikään kuin tiepohja. Sen pinnalla on hyvä kulkea. Mutta hän on myös tiellä mukana vaeltamassa, kanssakulkijana.

Mutta kun Jeesus sanoo olevansa totuus, hän puhuu ”uskossa olemisesta”. Totuuden kolossa olemisesta. Uskonnollisella totuudella kun on sellainen ominaisuus, että se hylkii muita totuuksia. Niin ei tarvitsisi olla.

Jeesus sanoo olevansa myös elämä, joka avaa kolmen käsitteen näköalaa. Elämässä on tiellä kulkemisen avaruutta ja kulkija tuntee kasvoillaan totuuden tuulahduksia.

Lause ”minä olen tie, totuus ja elämä” on mielikuvilla ladattu. Siinä on valinnanvaraa.

USKOSSA OLEMINEN edellyttää olemista ja uskoa. Ne voivat myös kumota toisensa. Hengellisellä tiellä on kulkemista hidastavia kuoppia. Niiden nimi on ”olla uskossa”.

Kilvoittelukoloissaan asuvat erakotkin kulkevat hengellistä tietä, mutta hämärissä tosin, sillä silloin muita kulkijoita on vähemmän.

Hengellinen tie on ajattomuuden tie, jota kuljetaan ajallisesti pukeutuneena.

Ilmoita asiavirheestä