Viime viikon ekumeenisiin uutisiin kuului tieto maailmanlaajuisen anglikaanisen kirkkoyhteisön eräiden provinssien irtisanoutumisesta Englannin Canterburyn arkkipiispasta ja hänen johtamansa Anglikaanisen kirkkoyhteisön (Anglican Communion) virallisista orgaaneista eli ”kommuunion instrumenteista”. Jälkimmäisiä ovat Anglikaaninen konsultoiva neuvosto (Anglican Consultative Council, ACC), piispojen Lambeth-konferenssit ja Kirkonjohtajien eli provinssien johtajien kokoontumiset (Primates´ Meeting). Irti ottaneet ovat myös kieltäytyneet taloudellisesta tuesta, jota ne ovat saaneet ACC:n kautta.
Irtaantuneiden provinssien yhteenliittymä, jo vuodesta 2008 alkaen konservatiivisten anglikaanikirkkojen yhteistyöfoorumiksi muotoutunut Global Anglican Future Conference (GAFCON) antoi tapahtuneesta julkilausuman 16. lokakuuta. Sen myötä jo vuosia sitten alkanut Canterbury-kriittinen oppositiotoiminta, omat GAFCON-kokoukset ja sitä tietä jakautuminen on muuttunut konkreettiseksi. Julkilausuman allekirjoittaja on Ruandan anglikaaninen arkkipiispa Laurent Mbanda.
Irrottautuneet kirkot ovat perustelleet tapahtunutta sillä, että liian liberaaliksi käynyt Anglikaanisen kommuunion johto on irtautunut Jumalan erehtymättömästä sanasta ja anglikaanisesta opista. Nämä ongelmat kiertyvät konkreettisesti virkakysymykseen ja avioliittoteologiaan. Monet GAFCON-kirkot torjuvat naispappeuden ja ne kaikki torjuvat saman sukupuolen parien avioliittoon vihkimisen sekä LGBTQ+ -ajattelun.
Irtioton ajankohta kytkeytyi eräiden analyysien mukaan siihen, että lokakuun alussa uudeksi Canterburyn arkkipiispaksi valittiin ensimmäistä kertaa nainen, Lontoon piispa Sarah Mullally. Arkkipiispa Mbandan mukaan Mullallyn sukupuoli tekee ”mahdottomaksi sen, että hän voisi toimia kommuunion ykseyden keskipisteenä” (Focus of unity).
GAFCON KOROSTAA sitä, että sen kirkot eivät ole lähteneet Anglikaanisesta yhteisöstä — ne ovat Anglikaaninen yhteisö, joka on nyt restauroitu. Yhteisön nimeksi on mainittu Global Anglican Communion (Maailmanlaajuinen anglikaaninen kommuunio). Mukana tässä kommuuniossa on myös eräitä sellaisia uudehkoja anglikaanisia kirkkoja, joita Anglikaaninen maailmanyhteisö ei ole tunnustanut.
Canterburyn arkkipiispasta ja muista perinteisistä ”kommuunion instrumenteista” nyt irti ottaneet anglikaaniset provinssit sijaitsevat enimmäkseen Afrikassa, mutta joukossa on myös Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa toimivia kirkkoja ja provinsseja.
Uuden yhteisön muodostaneiden kirkkojen tai provinssien määrä on uutisten mukaan kuitenkin vielä epäselvä. On myös vaikea tietää, kuinka suuri GAFCON:in kirkkojen muodostama anglikaanien joukko nyt voisi olla.
Ilmeisesti joukossa mukana on eräitä hyvin suuria anglikaanisia kirkkoja, kuten Nigerian, Ugandan ja Kenian provinssit, mutta myös pienempiä kirkkoja. Mikäli tämä olettamus pitäisi paikkansa, yhdessä ne edustaisivat maailman noin 85 miljoonan anglikaanin joukossa mahdollisesti ehkä 20—30 miljoonan anglikaanisen kristityn joukkoa.
Anglikaaninen kommuunio on tuoreeltaan reagoinut GAFCON:in julkilausumaan pääsihteeri Anthony Poggon pastoraalisella kirjeellä. Sen mukaan kommuuniossa on moninaisuutta ja erimielisyyksiä, jotka hankaloittavat kommuunion yhteistä työtä. Yhdessä pitäisi kuitenkin mennä eteenpäin käyttäen niitä välineitä, joita kommuuniolla on.
Anglikaaninen kommuunio on kauan ollut ekumeenisesti teologinen keskitien kulkija, joskin myös aina sisäisesti erilaisia teologisia näkemyksiä hyväksynyt. Lisäksi tähän saakka se on ollut vuosien ajan, ainakin ulkoa katsoen, myös mestarillisen taitava teologisessa, semanttisessa, kirkkopoliittisessa ja hengellisessä akrobatiassa, jolla liitoksissaan natisevaa riitaista kommuuniota on yritetty pitää koossa. Mutta riittävätkö nuo toimet enää, jos keskipakoisvoimat muodostuvat liian suuriksi?
Nyt irtiottaneet GAFCON-kirkot ovat yleensä köyhien ihmisten kirkkoja.
ANGLIKAANISEN GLOBAALIN yhteisön repeäminen on tehnyt tuloaan jo miltei koko 2000-luvun ajan. Kirkkojen jakolinjat eivät ole aina täysin selkeitä, kuten eivät esimerkiksi luterilaisuudessakaan, mutta yksinkertaistaen kyse on yleensä varsin liberaaleja teologisia näkemyksiä edustavien perinteisten länsimaisten anglikaanisten kirkkojen ja toisaalta monien afrikkalaisten, latinalaisamerikkalaisten ja aasialaisten konservatiivisia näkemyksiä vaalivien kirkkojen välille revenneestä railosta.
Mutta jakolinjat kulkevat myös anglikaanisten kirkkojen sisällä. Vaikka yleistyksiä voidaan tehdäkin, kaikissa maanosissa on erilaista anglikaanista teologista, eettistä ja poliittista ajattelua.
On siis liian aikaista sanoa, kuinka suuri repeämä GAFCON:in nyt tapahtuneesta irtiotosta lopulta seuraa. Jonkinlainen aivan varmasti. Jarruttava tekijä voi olla, että vanhan ykseyden murtuminen on kuitenkin iso askel. Kyse on globaalilla tasolla myös siitä, että Canterburyyn edelleen yhteydessä olevilla kirkoilla on usein varoja ja resursseja. Nyt irtiottaneet GAFCON-kirkot ovat yleensä köyhien ihmisten kirkkoja.
Mielenkiintoinen ekumeeninen kysymys on, voisiko tällainen repeämä tapahtua myös luterilaisen kommuunion sisällä? Kommuunion yhteistyöjärjestö Luterilainen maailmanliitto (LML) on monessa suhteessa varsin toisenlainen ja eri tavalla syntynyt toimija kuin Anglikaaninen kommuunio. Luterilaisilla ei esimerkiksi ole Canterburyn arkkipiispan kaltaista maailmanlaajuisen yhteisön muodollista johtajaa. Anglikaanien ongelmat ansaitsevat kuitenkin myös luterilaisten huomion, koska Brittein saarten anglikaaniset kirkot sekä Pohjolan ja Baltian luterilaiset kirkot muodostavat yhteisen Porvoon kirkkoyhteisön.
Samankaltaiset teologiset eroavaisuudet ovat kuitenkin vaikuttaneet myös luterilaisten kirkkojen välillä ja niiden sisällä jo varsin pitkään. Luterilaisten kirkkojen repeämäkin on jo totta siinä mielessä, että vuonna 1947 muodostetun LML:n rinnalle on muodostunut Kansainvälinen luterilainen neuvosto (International Lutheran Council, ILC), joka nykyisessä muodossaan on ollut olemassa vuodesta 1993. ILC ei kuitenkaan ole syntynyt LML:n repeämän kautta, vaikka ILC:n esihistoriaan liittyikin tyytymättämyyttä LML:oon.
ILC on LML:oon verrattuna pieni ja vähemmän organisoitunut yhteistyöjärjestö. Sen suurimpia kirkkoja ovat Malagassyn luterilainen kirkko Madagaskarilla ja pohjoisamerikkalainen Missouri-synodi. Eräät luterilaiset kirkot — esimerkiksi juuri Malagassyn kirkko sekä Latvian ja Inkerin kirkot — kuuluvat molempiin maailmanjärjestöihin.
MAAILMA ON tällä hetkellä monella tavalla sekaisin, oikeastaan ”rikki”. Ei se koskaan ole täysin ehjä ollutkaan, mutta tällä hetkellä valtioiden ja yhteiskuntien poliittisessa, kulttuurisessa ja sosiaalisessa elämässä tapahtunut jakautuminen, polarisaatio ja sisällissotamainen vastakkainasettelu ovat 2020-luvun kuva. Kauppasodat ja sodat voivat yleistyä, rajat nousevat korkeammiksi. Sääntöpohjainen maailmanjärjestys horjuu.
Myös joskus aikaisemmin varsin arvostettu Yhdistyneet Kansakunnat on nykyisin pitkälti julkisuudesta kadonnut, eikä sen kannanotoilla ole useinkaan suurta uutisarvoa maailman todellisten vallankäyttäjien tehdessä siirtojaan.
Ei ole lainkaan ihme, että yhteiskuntia jakavat ilmiöt näkyvät myös uskonnollisessa ja kirkollisessa elämässä. Enemmänkin, sillä ovathan Raamattuun ja kirkkojen tunnustuksiin kytkeytyvät hengelliset kysymykset usein sellaisia, että niissä kompromissit ovat vaikeita, elleivät mahdottomia: keskusteluthan kiertyvät lopulta myös siihen, mitä on ”totuus”. Ja totuus ei tunnetusti ole kauppatavaraa.
Länsimaissa monet kirkot yleensä taantuvat, mutta globaalin etelän kirkot kasvavat. Jos kristityn globaalisti yleisin arkkityyppi oli joskus eurooppalainen mies, on se jo nyt afrikkalainen nainen. Anglikaanisuuden sisäiset nujakat ovat osa paljon suurempaa ekumeenisten karttojen muutosta. Vastaavalla tavalla hiljattain on esimerkiksi uutisoitu, miten anglikaaneille ekumeenisesti ”sukua” oleva maailmanlaajuinen UMC-metodismi on myös jakautunut.
Vaikka ekumeenisessä liikkessä ja sen maailmanjärjestöissä tehdään koko ajan paljon hyvää ja monenlaista edistymistä myös tapahtuu, hyvin iso kysymys murenevien kirkkojen kentässä silti on, mikä on koko ekumeenisen liikkeen tulevaisuus. Ja millä mielellä esimerkiksi Roomasta keskitetysti johdettu valtava katolinen kirkko sekä omista jakautumisistaan kärsivät ortodoksiset kirkot tätä kaikkea nyt katsovat.
Voi olla myös niin, että GAFCON-yhteisö itsekin osoittautuu jakautumisille herkäksi.
EMME SIIS vielä tiedä, mitä suuren globaalin anglikaanisen tradition kirkkojen jakautuminen todellisuudessa merkitsee. Jos GAFCON todella nousee siivilleen ja vetää vaikutuspiiriinsä yhä useampia provinsseja, olisi se miltei kuolinisku Canterburysta johdetulle kommuuniolle. Raunioista nouseva uusi Global Anglican Communion saattaisi olla uusi ekumeenisen taivaan voimatekijä. Tällä hetkellä asiassa on kuitenkin paljon epäselvyyksiä ja -varmuuksia.
Global Anglican Communionin piispainkokous kokoontuu ensi vuoden maaliskussa Nigerian Abujassa ja epäilemättä pyrkii hahmottamaan ja ymmärtämään, mitä on tapahtumassa.
Anglikaaninen repeämä liittyy, laajuudestaan riippumatta, omalta pieneltä osaltaan siihen globaaliin mannerlaattojen liikkeeseen ja muutokseen, jossa eri mieltä olevat tahtovat yhä vähemmän puhua keskenään, konservatiiviset näkemykset voimistuvat ja erilaiset valtakeskittymät ja resurssit liukuvat muuttavat paikkaansa. Liike käy Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta etelään, kohti yhä vahvemmaksi muuttuvaa Aasiaa ja miksei muitakin globaalin etelän alueita.
Mutta juuri kirkollisissa ja ekumeenisessa skenaarioissa voi olla myös niin, että GAFCON-yhteisö itsekin osoittautuu jakautumisille herkäksi. Emme voi tietää, mitä uusia kiistoja kirkkojen välillä lähivuosina kenties tulee olemaan. Kehitys voi johtaa vanhaan anglikaanisuuden ytimeen napanuoriaan katkoneiden provinssien ja kirkkojen entistä suurempaan pirstoutumiseen.
Vuosikymmenen päästä olemme taas viisaampia.
Kirjottaja työskenteli vuonna 1999 Englannin kirkon seurakuntapappina Lontoossa Porvoon sopimuksen mahdollistamana.
Lue myös:
Anglikaanien raamattu-uskollinen siipi sanoutuu irti Canterburyn arkkipiispasta
Walesin uuden arkkipiispan homoseksuaalisuus oli liikaa Nigerian anglikaaniselle kirkolle
Juhana Pohjola jatkaa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston puheenjohtajana
Ilmoita asiavirheestä