Kuorikosken nimeen voi törmätä hämmästyttävän monen suomalaisen kirkon historiassa. Kyse ei kuitenkaan ole yhdestä henkilöstä vaan kokonaisesta suvusta kirkonrakentajia.

Kaustisilta lähtöisin olleen suvun ensimmäinen mestari oli Matti Matinpoika Kuorikoski (1741–1800). Hän johti niin Kaustisen kuin Perhon kirkon rakennusta. CV:ssä on lisäksi kaksi tapulia ja kaksi saarnastuolia.

Matin poika Heikki Matinpoika Kuorikoski (1772–1847) rakensi kaikkiaan parikymmentä kirkkoa ja kellotapulia, ja hänen poikansa vasta ahkeria olivatkin. Seitsemästä pojasta peräti kuusi jatkoi isänsä ja isänisänsä viitoittamalla tiellä, joskin yksi heistä kuoli vain 18-vuotiaana Turun tuomiokirkon korjaustyömaalla.

Heikin pojista erityisen työteliäitä kirkonrakentajia olivat Jaakko ja Erik Kuorikoski. Myös Jaakon ja Erikin pojista peräti kahdeksan jatkoi isänsä, isänisänsä ja isänisänisänsä työtä.

Talonpoikaiset kansanrakentajat rakensivat Suomessa kirkkoja aikana ennen arkkitehtien koulutusta 1600–1800-luvuilla. Kuorikoskien neljän sukupolven rakentajasuku oli erityisen laaja, mutta ei suinkaan ainoa. Niin ikään pohjalaisessa Rijfin suvussa ja itäsuomalaisessa Tolpon suvussa kirkonrakentajia oli kolmessa polvessa.

Oppi periytyi isältä pojalle, mutta sitä saatiin myös muilta kirkonrakentajilta. Matti Kuorikoski oli todennäköisesti ollut pohjalaisen kirkonrakentajamestarin Matti Hongan opissa ja Heikki Kuorikoski puolestaan Jakob Rijfin opissa. Jakob Rijf oli puolestaan ensimmäisenä suomalaisena kirkonrakentajana opiskellut arkkitehtuuria Tukholman taideakatemiassa.

Tyylillisesti ideoita ja inspiraatiota saatiin Ruotsista ja Keski-Euroopasta. Erilaisia tyylejä kansanrakentajat saattoiva yhdistellä oikeaoppisuudesta välittämättä ja usein hieman jälkijättöisesti. Piirustuksiakaan ei välttämättä ollut tai ne saattoivat olla hyvin suurpiirteiset. Varsinainen suunnitelma oli kansanrakentajan päässä.

Kansanrakentajien aikakausi päättyi sääntelyyn. Vuodesta 1759 alkaen kirkkojen suunnitelmat piti hyväksyttää Tukholmassa kruunun yli-intendentinvirastossa. Siellä kansanrakentajien suunnitelmia pidettiin usein vanhahtavina. Niinpä paluupostissa lähetettiin uudet.

Aina sillä ei tosin ollut mitään merkitystä. Uusien piirrosten laatiminen kesti, ja postikin kulki hitaasti. Korjatun suunnitelman saapuessa saattoi työ olla jo pitkällä ellei valmis.

Valvontaa saatettiin kiertää myös rakentamalla kirkon sijaan rukoushuone, jonka suunnitelmaa ei tarvinnut hyväksyttää, tai korjaamalla vanha kirkko uuden rakentamisen sijaan. Korjaaminen saattoi tarkoittaa kirkon purkamista perustuksia myöten.

Vähitellen valvonta siirtyi kuitenkin lähemmäs ja kirkonrakentajien vapaus kaventui. Vuonna 1811 Suomen autonominen suurruhtinaskunta sai oman intendentinkonttorinsa ja vuosisadan puolivälissä se nimesi lääninarkkitehdit.

Kirkkojen suunnittelusta tuli koulutettujen arkkitehtien työtä ja kansanrakentajista työnjohtajia, jotka toteuttivat toisten laatimia suunnitelmia.

Kaikkiaan Kuorikoskien kirkonrakentajien on arvioitu rakentaneen yhteensä 40 kirkkoa ja 20 kellotapulia. Korjaustöitä he tekivät lähes 30 kirkossa ja yli 20 tapulissa.

Kaikki niistä eivät toki ole enää pystyssä. 1900-luvun alkupuolella kansanrakentajien työtä ei aina osattu arvostaa, ja moni kirkko on purettu. Korjauksiakin toteutettiin ajan ihanteiden mukaan vailla pyrkimystä säilyttää.

Nykyään on toisin. Kansanrakentajien työtä on muun muassa Jaakko Klemetinpoika Leppäsen johdolla rakennettu Petäjäveden vanha kirkko, joka on vielä toistaiseksi ainoa Unescon maailmanperintökohteeksi valittu suomalainen kirkkorakennus.

Lähteitä: Risto Känsälä, Ville Lukkarinen ja Rauno Träskelin: Kuorikosket. Puukirkkojen mestarit. Keskipohjanmaa-säätiö 1998.

Tuukka Pussinen: Kiihtelysvaaran kirkko ja kansanrakentajien puukirkkotyypit. Diplomityö. Oulun yliopisto 2024.