Tästä asiasta on vaikea kirjoittaa. Vaikea siksi, että tietyt sanat saavat nykyään ihmisen pois tolaltaan. Kun sanot sanan Israel, toinen vastaa Palestiina – tai päinvastoin – ja seuraavaksi alkaa huutokuoro siitä, kenen on oikeus ja kenen syy.

Näiden kahden hyvin latautuneen sanan kohdalla kyse on isoista maailmanpoliittisista asioista. Surullista on, että samanlainen raivo syntyy nykyään myös paljon pienemmistä sanoista kuten susi, metsä, löytökissa tai Helsingin seurakuntayhtymän opintomatka – katso vaikka sosiaalisesta mediasta, tai vielä mieluummin älä.

Surullisinta on, että hurskas raivo peittää kokonaan kyvyn katsoa sanojen taakse. Sieltä takaa näkyy asioita, joita olisi syytä katsoa suoraan silmiin ja pohtia hetken. Kokea hetken empatiaa, vaikka se sattuu syvästi. Tällä viikolla empatiaa olisi pitänyt herättää Hamasin 7. lokakuuta veriteoista kertova raportti, joka nyt julkaistiin. Empatiaa olisi pitänyt herätä myös pitkin matkaa Gazan sodan aikana.

Hetken empatiaa jokaiselta ansaitsevat niinkin raa’an kohtalon kokeneet kuin kappaleiksi elävältä silvottu, joukkoraiskattu israelilaisnainen tai raajansa ja perheensä menettänyt palestiinalaislapsi. Ihmisiä siis, joiden liian raakaa kohtaloa voisi jokainen hetken miettiä ja kunnioittaa ennen kuin ryntää kiistelemään siitä, kenen on oikeus ja kenen syy.

Tähänkö me länsimaalaiset olemme tulleet Gazan sodan myötä? Osoitamme mieltä puolesta tai vastaan ja oikeutamme näkemyksemme niillä uutisilla ja raporteilla, jotka sopivat omaan ahdistukseemme. Missään nimessä emme kuuntele toisin ajattelevaa emmekä katso vastapuolen uhria.

On kuitenkin väliä sillä, että me voimme mielemme mukaan ohittaa kevyesti Hamasin 7. lokakuuta tekemät terroriteot, silpomiset ja raiskaamiset. Tai me voimme ohittaa kevyesti Gazassa Israelin iskuissa kuolleet ja vammautuneet tuhannet ja tuhannet lapset vain riidelläksemme siitä, kenellä on oikeus maahan ja tappamiseen. Joukkohurmostako se on, jonka valtaan olemme joutuneet?

RAUHAN AIKAAN saaminen Pyhälle maalle on monimutkainen ja vaikea asia. Voi olla, ettei se onnistu koskaan tai ei ainakaan kaikkia tyydyttävällä tavalla. Siitäkin riippumatta jokaista terrorismin ja sodan uhria voi katsoa arvokkaana ihmisenä halveksimatta hänen syntyperäänsä tai uskontoaan. Katsoa ja sitten rukoilla Pyhälle maalle rauhaa. Toivoa, että niinkään ei katsottaisi historiaa, koska se on hyödytöntä, vaan tulevaisuutta, koska se on mahdollista.

Rauhaa voi rukoilla myös omaan mieleensä tänä aikana, jolloin media ja sosiaalinen media ovat täynnä hysteriaa ja huolta tuottavaa pinnallista hälyä niin isoista kuin pienistäkin sanoista. Sitä on syytä pyrkiä hiljentämään. Kannattaa miettiä, miten paljon omasta ajasta ja ajattelusta häly vie, ja rajata sitä.

Ajatteluaan voi keskittää olennaisiin asioihin, jopa yksinkertaisiin rutiineihin. Ennen kuin alat raivota sanoista, ruoki ja hoivaa lähimmäisiäsi, lue kirja ja pese pyykit. Mitä vain mikä hiljentää hälyä ja palauttaa mielenrauhan ja empatiakyvyn.