Taannoin, ennen kuin Donald Trumpista tuli jälleen presidentti, poikkesin Washingtonissa olevaan hienosti koottuun ja puhuttelevaan holokaustimuseoon. Keskitysleirien kauhuista jälleen kerran ahdistuneena ostin museokaupasta rannekorun. Siinä oli pyöreä levy, jossa lukee l´chaim. Se on hepreaa ja tarkoittaa ”elämälle”.

Sittemmin korun ranneke hajosi ja kiinnitin levyn toiseen koruun. Olen halunnut pitää sitä ranteessa näinä vaikeina maailman aikoina, jolloin uutiset ovat pelkkää sodankäyntiä, kiristyvää taloutta, yltyvää levottomuutta ja kaaosta. Se muistuttaa minua siitä, että niin kuin juutalaisuuskin, myös kristinusko on pohjimmiltaan elämän usko.

AINA NIIN ei ajattelisi. Kristityn uskossa saattaa painottua jokin muu asia kuin elämä. Huomio voi keskittyä ristintyöhön ja kärsimykseen. Se voi keskittyä syntiin ja sitä vastaan taistelemiseen. Tai pelkoon siitä, että iankaikkinen kadotus vaanii, jos ei elä koko ajan oikeaoppisesti. Oikeudenmukaisuudenkin ajaminen saattaa painottua niin, että alkaa ahdistaa raskaasti, kun se ei tunnu tässä maailmassa toteutuvan.

L’chaim sanotaan, kun nostetaan malja. Se on kiitos elämälle kaikesta siitä, mitä se on tuonut tullessaan. Se on kiitos siitä, että elämä itsessään on ollut ja on nyt. Aina se ei ole ollut helppoa elämää, mutta se on kantanut meidät juuri tähän hetkeen. Ilman mennyttä emme olisi sellaisia kuin nyt olemme.

”Minä olen tie, totuus ja elämä”, meidän Herramme sanoi aikanaan. Usein tulkitsemme hänen tarkoittaneen nimenomaan ikuista elämää. Johanneksen evankeliumi liittää hänet kuitenkin myös tähän elämään: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” Evankeliumin sanoissa on kaikua psalmista 56: ”Minä saan vaeltaa Jumalan edessä, siellä missä on elämä ja valo.” Miten sanat muistuttavatkaan luomisen hetkestä, jolloin Luoja loi valon ja sitten kaiken elävän.

Ranteessa kantamani sanat l´chaim muistuttavat minua siitä, että eläisin joka päivä kiitollisena, katsoisin valoon pimeimmälläkin hetkellä ja valitsisin aina elämän.