Heinäkuussa toimittajalle tarjoutuu usein uutisvirran lauhtuessa mahdollisuus kirjoittaa maakuntien erikoisuuksista tai historian suurista ja pienistä arvoituksista. Viime kesän sydämessä kävin muun muassa tutustumassa Ruoveden Noitakäräjien historiaan ja jäljitin piispa Jaakko Gummeruksen kadonnutta kirjastoa.
Tänä vuonna ajelin hämäläisessä maalaismaisemassa saatuani vinkin Längelmäen kirkon kirkkomuseosta. Wikipedia tietää ennakkoon kertoa museon sijaitsevan barokkityylisen sakastin yläkerrassa. Museon luvataan esittelevän kirkollista elämää. Lomakaudesta huolimatta minut luvataan päästää sisään, kunhan ensin löydän hautausmaalta kesätyöntekijän.
Suomi on täynnään pikkumuseoita, outoja kulttuurikohteita ja museoiksi tehtyjä koteja, joihin on talletettu alueen historiaa. Ajellessani aiemmin kesälomareissulla Itä-Suomessa huomasin, että lähes joka pitäjästä löytyy jokin tällainen kohde. Vastaavasti niiden kunnot tuntuivat vaihtelevan siinä määrin, että tunsin täyttyväni huolesta. Usein tällaisen museon tai kulttuurikohteen taustalla on jokin yksittäinen tai yksittäiset paikalliset tervaskannot — vaan onko minun sukupolvellani osaamista ja arvostusta kyllin näiden paikkojen ylläpitoon?
Längelmäen keskustan halki ajaessani huomio kiinnittyy Lapuan Lauriloiden muistomerkkiin. Vuonna 1918 valkoisten lähestyessä Tamperetta, yhdet kiivaimmista taisteluista käytiin juuri Längelmäellä. Länkipohjan taistelussa kuoli 47 valkoista ja 150 punaista.
Esimerkiksi Lapuan suojeluskuntalaisten johtohahmoina olleet Matti Laurila ja poikansa Ilmari Laurila, joita myös sotilaallisen tehokkuutensa tähden ”Lapuan lumiauraksi” kutsuttiin, kaatuivat kumpikin Länkipohjan taistelussa.
Muistan iäkkään sukulaiseni kertoneen, kuinka suruviestiä lähdettiin viemään Lapualle Laurilan taloon. Viestinviejän astuessa ovelle, oli emäntä totisena kysynyt: kumpi? ”Mutta kun emäntä, mutta kun molemmat”, vastasi järkyttynyt viestinviejä.
Sisällissodan uhreiksi joutui myös Längelmäen papisto. Kerrotaan, että ennen sotaa kanttori Edvard Nikulainen oli suostunut nuotinlukutaitoisena opettamaan työväenyhdistyksen soittokunnalle työväenlauluja ja -marsseja. Se suojeli häntä, sillä Länkipohjan taistelun lähestyessä ja punaisten mielialojen tukaloituessa paikalliset punakaartilaiset komennettiin hakemaan kirkkoherra ja kanttori teloitettavaksi. Kirkkoherra Iisakki Wirtanen haettiinkin ammuttavaksi ja hänen kohtalostaan kerrottiin sittemmin monenmoisia kauhutarinoita aina alttariin ristiinnaulitsemisesta lähtien.
Kanttoria eivät pitäjän miehet kuitenkaan suostuneet hakemaan, olihan hän opettanut soittokuntaa soittamaan nuoteista. Lienee paikallaan paljastaa, että tuo nuotinlukutaitonsa pelastama kanttori oli isoisäni isä.
KAARTAESSANI LÄNGELMÄEN kirkon pihaan siirrytään toisen sodan maisemaan. Talvi- ja jatkosota verottivat pitäjää niin raskaasti, että yli 10 prosenttia paikallisesta miesväestä kuoli. Hannu Lemmetyn kirjoituksen mukaan se on suurin määrä koko Suomessa. Siitä todistavat sankarihautojen suuret rivistöt.
Myös kirkko herättää huomion barokkisella olemuksellaan. Kirkko on aikansa mestarin, Antti Piimäsen käsialaa, kuten ovat myös muun muassa Kangasalan, Kökarin, Säkylän ja Vihdin kirkot. Liekö sitten Längelmäellä syntynyt Piimänen pistänyt kotipitäjässään parastaan?
Minulle vinkattu kirkkomuseo ei mainoksilla juhli. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että sitä tuskin osaisi edes etsiä, ellei siitä sattuisi tietämään. Kesätyöntekijä päästää minut kuitenkin ystävällisesti sakastin ylisille ja valokatkaisijan löydyttyä ryhdyn kiertämään.
Aluksi huomioni kiinnittyy kummaan, Pietari Suurta muistuttavaan puuveistokseen. Ilman esittelijää tai tekstiä kapteenikoukkumainen hahmo jää minulle mysteeriksi.
Museo itse on paradoksi: pitäjän muistin tiivistymä, samalla unohdetun oloinen ullakko. Ehkä siihen tiivistyy paljon historiasuhteestamme. Hyllyiltä löytyy 1600-lukulainen Raamattu, eri vuossatojen ja vuosikymmenten kalentereita, virsikirjoja, raamattuja ja iloisena yllätyksenä myös Kotimaa-lehden kalenterit vuosilta 1943 ja 1945. Ylpeästi Kotimaa kertoo olevansa Suomen viidenneksi laajalevikkisin lehti!
Huomion kaikelta muulta varastaa taide. Erityisen vaikuttava on ”kirkon kaunistuxexi” 1784 lahjoitettu keskiaikaisen kristillisen kosmologian tiivistävä valtaisa teos taivaasta ja helvetistä. ”Tuli on syttynyt minun vihastani ia polta alammaisen helvettin sano Herra”, teos muistuttaa. ”He makavat helvetisä ninkuin lambat, kuolema heitä kalva ja heidän öyckäyxensä pitä huckuman ia heidän täyty jäädä helvettiin”, jatkuu kuvaus kuin uhaten.
Valtavan mielenkiintoisilta näyttävät myös sangen vaihtelevassa kunnossa olevat Vanhan testamentin ja Uuden testamentin hahmojen muotokuvakimarat, ajanottolaite sekä taulu, joka esittää längelmäkeläistä taiteilijakirkkoherra Johannes Liliusta. 32-vuotiaana kuollutta Liliusta tässä muistotaulussa jäävät kaipaamaan leski sekä ”kaksi panttia” eli lasta.
LÄNGELMÄEN KIRKKOMUSEO herättää monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin on kulttuuriteko Oriveden seurakunnalta, että esineistöä on kerätty ja että sitä säilytetään yhdessä paikassa. Toisaalta museo herättää kysymyksiä siitä, kuka esineistöä hoitaa, onko se luetteloitu ja ketkä siitä tietävät?
Kokemuksesta tiedän, että monet kirkkojen vintit, varastot ja ullakot kätkevät sisälleen arvokkaita kulttuurihistoriallisia aarteita. Osataanko niitä arvostaa? Kulkeeko hiljainen tieto niistä seuraaville työntekijäsukupolville? Tiedän esimerkiksi erään nimeltämainitsemattoman kirkon, jonka kellarivarastosta lämpökattilan vierestä löydettiin 2000-luvun alkupuolella aito Venny Soldan-Brofeldtin maalaus.
Millaisella yhteistyöllä tällaiset museot saadaan arvoiseensa kuntoon? Kenen vastuulle tällainen korvaamaton yhteinen perintö jää? Jos vähenevien verotulojen kirkko ei tulevaisuudessa kykene näistä toivotulla tavalla huolehtimaan, kuka kykenee? Tulisiko museoalan opiskelijoiden ja teologien järjestää yhteinen hanke?
