Istuin eräänä sateisena iltapäivänä Kotimaan arkistossa, ja selailin lehtien vanhoja vuosikertoja. Yhtäkkiä ajelehtivat ajatukseni kiinnittyivät liikuttavaan ilmoitukseen vuodelta 1934.
Siinä piispatar Siiri Gummerus Tampereelta pyytää edesmenneen miehensä lainaamia kirjoja takaisin kotiin. Lähdin selaamaan vuosikertaa 1934 taaksepäin, ja pian silmiini sattuikin useampia juttuja, joissa pohdittiin ja puitiin piispa Jaakko Gummeruksen jättimäisen kirjaston kohtaloa. Moni tunsi piispa Gummeruksen vannoutuneena bibliofiilinä, ja hänen kirjastonsa nautti mainetta Skandinavian mainittavimpiin yksityiskirjastoihin kuuluvana aarreaittana.
1934 Kotimaassa kirjoitetaan, kuinka Gummeruksen kirjasto oli ”piispavainajan erityisen harrastuksen ja rakkauden esineenä, ja omalta kohdaltaan se voimakkaasti kuvastaa hänen rikasta persoonallisuuttaan sekä laajaa tieteellistä ja yleisinhimillistä sivistystään”.
Sen verran Kotimaan juttu Gummeruksen omasta tahdosta tietää kertoa, että kirjaston toivottiin pysyvän yhtenä kokonaisuutena, ja se olisi syytä asettaa ”maamme henkisen ja tieteellisen elämän palvelukseen”.
ERÄÄN INTERNETIN syövereistä löytyvän katkelman mukaan kirjastosta on löytynyt muun muassa Aleksis Kiven alkuperäisiä käsikirjoituksia, mainittava määrä 1500-lukulaista kirjallisuutta sekä yksittäisiä harvinaisuuksia, kuten Missale Romanum -messukirja vuodelta 1589 sekä lapinkielinen rukous- ja käsikirja Manuale Lapponicum vuodelta 1669.
Arviot kirjaston koosta tuntuvat vaihtelevan 10 000 niteestä peräti 16 000 niteeseen. Varsin tuntuvasta kirjamäärästä on siis kyse, vaikkakin tiedän Umberto Econ kotikirjastoon kuuluneen 50 000 nidettä, samoin kuin väitetysti suomalaisen genrekirjailija Boris Hurtankin valtavaan kokoelmaan. Oma 4000 niteen kirjastoni alkaa tuntumaan melko vaatimattomalta tässä sarjassa.
Tiedonjyväsiä kerätessäni tunnen, kuinka sormeni syyhyävät. Missä on Gummeruksen kirjasto nyt? Niin paljon olen kullanarvoisia löytöjä yliopistojen ja seurakuntien poistokoreista tehnyt, että uskoni kirjojen vaalimiseen on kärsinyt vakavan kolauksen.
Vai oliko tosiaan esimerkiksi Juhani Rekolan väitöskirjan, Traaginen Reinhold Schneiderin ajattelussa, paikka pahvilaatikossa, erään laitoksen poistettavien kirjojen joukossa? Sen sieltä pelastettuani huomasin vielä ilokseni, että kyseessä oli Rekolan omistuskirjoituksin varustama, Mikko Juvalle lahjaksi annettu laitos. Millaiset aarteet etsijöitä odottavatkaan!
Intoni hieman laantuu lukiessani Wikipediasta, että Gummeruksen aarre siirtyi hänen kuolemansa jälkeen Tampereen kaupunginkirjaston haltuun. Siihen jäljet tuntuvat päättyvän.
Osaako kaupunginkirjasto vaalia tätä kuningasten aarretta? Missä Gummeruksen kirjastoa säilytetään?
KOSKA ASIA jäi kaihertamaan, päätin soittaa Gummerus-suvun nykyiselle päämiehelle, piispa emeritus Juha Pihkalalle. Pihkala kertoo puhuvansa esi-isänsä kirjastosta kernaasti. Sovimme tapaamisen hänen työhuoneelleen.
Kesäsade ei ota loppuakseen. Kuin Raymond Chandlerin romaanissa ikään lähden astelemaan kohti Pihkalan työhuonetta.
Pihkalan työhuone sopii mitä oivallisimmin kirjalliseen keskusteluun. Valoisaa kirjoittajankammiota ympäröivät valtavat hyllyt, jotka pursuvat kirjoja lattiasta kattoon. Tännekkö Gummeruksen kirjasto sitten päätyi?
— Ei sentään, isäntäni naurahtaa.
Pihkala kertoo kuulleensa kirjastosta ensi kerran ollessaan 1970-luvulla Tampereen hiippakunnan pääsihteerinä, dekaanina.
— Piispa Kansanaho puhui kirjastosta ja sen uudelleensijoittamisesta. Kaupunginkirjasto ei enää tuolloin halunnut pitää sitä esillä, ja sille tilalle oli muuta käyttöä.
Korvani herkistyvät. Pihkala huokaa.
— Ilmeisesti kirjat lojuivat sitten jonkin aikaa pahvilaatikoissa Pispalan kirjaston varastossa. Suurimmat aarteet olivat jo 1930-luvulla siirtyneet Kansalliskirjastoon- ja arkistoon.
Jotain Gummeruksen aarteita on päätynyt Pihkalallekin, esimerkiksi Jaakko Gummeruksen väitöskirja.
— Kai tämä bibliofilia on jollain tavoin perinnöllistä. En tiedä onko se epigeneettistä vai geeneissä, mutta kai siellä se pappissuvun historia vaikuttaa taustalla.
KIRJASTON SEURAAVA hajaantumisen aika koitti siis 1970-luvulla. Vaikka kansallisarkiston- ja kirjaston agentit veivätkin osansa, jäi jäljelle silti suuri määrä kirjoja — aarteita odottamassa löytäjäänsä. Pihkala tietää, mihin suurin osa niistä päätyi.
— Ne hankittiin Tampereen piispantaloon.
Kiitän Pihkalaa, ja jätän aikailematta soittopyynnön piispantalon nykyiselle asukkaalle piispa Matti Revolle. Pian Repo soittaa.
— Täällä se kirjasto on. Tule vaan katsomaan, piispa Repo kutsuu.
Naapuriin on täällä Tampereella lyhyt matka, joten lähden heti seuraavana aamuna, yön yli nukuttuani, kohti aarteenetsinnän viimeistä etappia. Pyynikin linnut laulavat, ja aurinko ilmestyy esiin. Dekkarimainen tunnelma väistyy, kadonnut kirjasto on enää metrien päässä. Soittaessani piispantalon ovikelloa ohitseni pyöräilee nainen, joka laulaa voimakkaalla äänellä jotain italiaksi. Siinä samassa piispa Repo avaa hymyillen oven. Olen saapunut aarrekartan siihen kohtaan, mihin on merkitty X.
— Eniten täältä löytyy teologiaa, erityisesti kirkkohistoriaa. Pian kuitenkin huomaa, että piispa Gummerus keräsi kirjastoaan uteliaalla otteella. On täällä valtavasti vaikka mitä, jopa ulkomaisia lehtien vuosikertoja, Repo ryhtyy esittelemään.
Piispantalon alakerran yksi huone on kuin onkin omistettu Gummeruksen kirjastolle. Myös kielien kavalkadi viestii oppineisuudesta: kirjoja on äkkiseltään katsottuna suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, englanniksi, latinaksi ja niin edelleen.
Äkkiä Repo lähestyy oven viereistä hyllyä.
— Tämä on oma suosikkini, Repo toteaa iloinen pilke silmissään.
Hän poimii hyllystä Eteläsuomalaisen osakunnan kustantaman Helsinki-oppaan vuodelta 1910. Kirjanen on koristeltu viehättävin valokuvin ja knoppitiedoin.
— Ratikkalinjatkin ovat melkein samoilla paikoilla, piispa toteaa myhäillen.
Silmäni etsivät yllätyksiä. Heti löytyy yksi: hyllystä pistää silmään okkultistiteosofi Pekka Ervastin nimi. Piispa Repo kohottaa kulmiaan.
— Gummerus tuntuu olleen utelias mies moneen suuntaan.
Seuraavaksi huomioni kiinnittyy todelliseen artefaktiin, 1800-luvulla painettuun englantilaisten keskiaikaisten mysteerinäytelmien käsikirjoituskokoelmaan. Se tuntuu olevan Revollekin uusi löytö.
— Täytyy myöntää, että näitä vanhoja kirjoja en käytä paljoakaan. Mutta vanhojen kirkolliskokousten pöytäkirjoja ja pitäjien historiikkeja selaan kyllä. Niistä saattaa löytää yllättäviä anekdootteja, Repo kertoo.
Poimin hyllystä Mikael Agricolan messukäsikirjan. Se näkyy painetun 1893. Teos tulvii Gummeruksen omia tarkkoja huomioita ja havaintoja.
Mikä on tällaisen kokoelman arvo? Kuten kirjakeräilijät tietävät, sitä on mahdotonta sanoa. Olen itse ostanut kymmenien eurojen arvoisia teoksia parilla eurolla kirpputoreilta.
Paljon tiivistyy vanhaan roomalaiseen legendaan, jossa vanha nainen saapuu myymään jumalallisia oraakkeliennustuskirjoja Rooman seitsemännelle kuninkaalle, Tarquinius Suberbukselle. Nainen kertoo yhdeksän kirjan hinnan olevan valtavan suuri, ja Tarquiunius torjuu tarjouksen. Nainen viskaa kolme kirjaa takkaan ja toistaa saman hinnan. Tarquinius häkeltyy, eikä kauppoja synny vieläkään. Nainen viskaa jälleen kolme kirjaa takkaan, ja toistaa hintapyynnön. Lopulta nainen myy Tarquiniukselle kolme kirjaa alkuperäisellä yhdeksän kirjan hinnalla. Siinä kirjan arvo.
KURJAA ON kuulla, ettei Siiri Gummeruksen toive ole toteutunut. Kaikki kirjastosta lainatut aarteet eivät ole vieläkään palautuneet. Esimerkiksi Mikael Agricolan neliosaisesta Kootuista teoksista puuttuu kaksi osaa. Repo tietää kertoa, että myös yksi harvinainen, hyvin vanha käsikirjoitus on yhä kateissa.
— Kirkkohistorian professori Simo Heininen useita vuosia sitten tiedusteli muuatta harvinaista Mikael Agricolan alkuperäispainosta, joka hänen saamansa tiedon mukaan kuului Tampereen tuomiokapitulin kirjastoon. Etsittiin sieltä sekä arkistosta ja myös täältä, mutta ei löytynyt.
Lopuksi Repo ojentaa minulle pienen vihreän mapin. Se pitää sisällään historiantutkija Tuula Rantasen taiten tekemät katsaukset kokoelman historiasta. Kaikkea ei nähtävästi internetistä löydä, ja hyvä niin. Esimerkiksi tekoälyn minulle toistama väite siitä, kuinka ”piispa Gummeruksen kirjasto on nykyisin kokonaan Tampereen pääkirjastossa”. ei todella pitänyt paikkaansa.
Kirjasto kuitenkin löytyi. Osa siitä on piispantalossa, osa kapitulissa, osa arkistoissa, osa kaupunginkirjastolla. Murheellista on, että kuten Rantanen kirjoittaa, ”missään ei ole enää yhtenäistä kokoelmaa tutkittavissa”. Piispantalon kooste kertoo kuitenkin tarinaa syvällisestä sivistyksen rakastamisesta, intohimosta kirjoihin.
Ja ehkäpä jokin mystinen, kadonnut teos, vielä löytyy jostakin. Ehkä jokin kauan lainassa ollut kirja palautuu vielä piispantalon hyllyyn ja Siiri Gummeruksen toivomus toteutuu. Pitäisiköhän Postin vielä varmuuden vuoksi katsastaa omat hyllynsä?
Tästä pääset lukemaan Kotimaan kesäsarjan muita juttuja:
Ilmoita asiavirheestä