Syys on nostalgian aikaa. Menneisiin aikoihin uppoutuminen viehättää, kaipaus kiehtoo. Historiallinen ja kulttuurillinen nostalgia on aivan oma lukunsa. Kirjat avaavat ikkunoita kadotettuihin maailmoihin. Ollapa Rudolf Koivun postikortissa tai Suomen Paviljongissa Pariisin maailmannäyttelyssä 1900.

Sveitsiläisen Johannes Hoferin 1600-luvulla lanseeraama käsite viittaa kreikan sanoihin kotiinpaluu (nostos) ja tuska (algos). Minulle nostalgia on myös hengellinen perustunne. Henkilökohtaisesti se on ikävää lapsen kirkkaaseen uskoon, historiallisesti kaipuuta paratiisilliseen alkutilaan, koti-ikävää synnittömään yhteyteen Kaikkivaltiaan kanssa.

Uskon, että monen suomalaisen hengellisyys nivoutuu nostalgiaan. Kristinusko tuo mieleen nuoruuden rippikoulun, lapsuuden iltarukouksen, mummon opettaman virren ja enkelin, joka maalauksessa suojaa rämän sillan yli taivaltavia lapsia. Nostalgiassa on kuitenkin riskinsä.

”Tää kaipuuni menneeseen aikaan / mua piiskaa ja kasvoille lyö”, tulkitsee Hector laulussaan Nostalgia. Voiko nostalgiaan sairastua? Voiko hengellisyys jäädä sen vangiksi? Voiko nostalgia olla kahle ajattelulle uskonelämässä?

HISTORIALLINEN NOSTALGIA ja siihen kytkeytyvä kotiinpaluun ajatus voi toki myös leikata aikaa ja luoda uutta: Luther halusi palata lähteille ja olihan koko renessanssin polttoaineena kaipuu antiikkiin. Mutta nyt kun maailmaa katsoo, tuntuu, että nostalgia voi merkitä myös vaarallista takapakkia. Monet tuntuvat haikailevan lintukotoa, jota ei koskaan ollutkaan. Jotkut kaipaavat 1950-lukulaista maailmaa selkeämpine rajoineen, ja monessa mielessä ahtaampine muotteineen. Ainakin tässä kohdin nostalgia on selvästi turvallisuushakuista.

Kristitylle, joka on kutsuttu rakentamaan uutta maailmaa ja seuraamaan Jeesusta, ei menneen liepeissä roikkuminen ole välttämättä hengellisesti tervehenkisin tila. Henkilökohtainen nostalgia voi taata yhteyttä sisäiseen lapseen ja lapsen uskoon, mutta historiallis-kulttuurillinen nostalgia voi puolestaan koitua painolastiksi.

Purjeena perinne, kirjoitti arkkipiispa emeritus John Vikström aikoinaan. Perinne ja sen rikkauden hengittäminen on tasapainoisen uskonelämän jakkaran yksi tärkeä tukijalka. Perinne kuitenkin elää: se tutkii itseään ja uusiutuu, kaapii karstat pois.

Joskus perustelemattoman nostalgian vangiksi jääminen voi toimia jarruna hyvälle kehitykselle ja jopa vääristää perinnettä. Kuten Jesaja julistaa: ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: Minä luon uutta.”

Kuinka voisin tunnistaa, koska nostalgiani on tervettä, koska patologista? Koska hengellinen nostalgia vääristää maailmankuvaani ja toimii esteenä uusille oivalluksille? No, ehkäpä tässä syysiltoina ehdin tutkia suhdettani nostalgiaan Olavien parissa, Karesta lukien ja Virtaa kuunnellen.