Olen menettänyt monta kertaa läheisen ihmisen, viimeksi veljeni, jonka aika keskellämme päättyi syyskuussa. Olin aloittanut hiljattain uudessa työpaikassa ja jouduin miettimään, kuinka elää työelämääni tässä uudessa tilanteessa.
Suru ei tullut aivan yllättäen, ja oli päivänselvää, että se oli taas aivan erilaista kuin aiemmissa tilanteissa, joissa surin läheistäni. Ja kyllä, juuri tästä seikasta löytyi avain siihen, kuinka surun kanssa voi elää työelämässä. Tilanteen mukaan!
Kun kolmekymppisenä sain tiedon isän yhtäkkisestä kuolemasta ja menin järkyttyneenä työterveyslääkärille, hän totesi kuivasti, että ei suru ole sairaus. Lääkäri kieltäytyi kirjoittamasta sairauslomaa. En edes muista, miten asia järjesteltiin, mutta siinä kriisissä en ollut kyllä työkykyinen. Työterveyslääkärin asenne tuntui kalsealta.
Kymmenen vuotta myöhemmin olin saattamassa äitiäni. Tälläkään kerralla tilanne ei ollut aivan helppo työntekijän näkökulmasta. Jäin miettimään pitkäksi aikaa, kuinka työnantaja voisi tulla vastaan suuren surun kohdatessa. Vanhempien menetys on yleensä suuri suru.
Kolmannen kerran surun koittaessa satuin olemaan leikkauksen vuoksi sairaslomalla. Tällä kertaa tilaa surulle oli, ja onneksi niin, sillä pappina olin lupautunut siunaamaan läheiseni hänen pyynnöstään.
”Jokainen suru on erilainen.”
Nyt sain kohdata veljeni kuolemaan liittyvän surun sairaalapappien ympäröimä. Olin itsekin yksi heistä. Työtoverit, surun kohtaamisen ammattilaiset, ottivat vastaan surevan sijaisen lämpimästi ja ystävällisesti, kukkien kera.
Ymmärsin, että voin olla työstä pois ja se voisi olla viisastakin. Lämmin suhtautuminen loi kuitenkin tilanteen sellaiseksi, että päätin jatkaa työssä normaalisti, vaikka se sisälsi ihmisten – surevien ja kuolevienkin – kohtaamista. Lisäksi suhteeni veljeen oli ollut jo vuosia etäisempi, joten asia ei ihan koko aikaa ollut iholla.
Jokainen suru on erilainen ja jokainen tilanne eri. Jäin miettimään, kuinka työelämä kohtelee ihmistä, joka esimerkiksi menettää läheisen ystävänsä. Onko oikeutta surra niin kuin surisi läheistä? Mehän tiedämme, että ystävä saattaa olla läheisempi kuin sukulainen.
Toisaalta pohdin myös, onko työelämä sellaista, että voimme tehdä työtä sellaisina kuin olemme, suruineen päivineen. Mainitsin uudelle työkaverille, että olen tänään seitsemänkymmentäprosenttisesti paikalla, seuraavana päivänä prosenttiluku oli jo hieman noussut. Hän hymyili.
Entä elämän muut kriisit? Ruuhkavuosista puhutaan silloin, kun lapset ovat pieniä, mutta mielen suurimmat ruuhkat ovat kenties vielä edessäpäin. Lapset muuttavat maailmalle, vanhemmat palvelukotiin. Ihmisten elämässä tulee avioeroja, sairauksia ja vaikeita taloudellisia murheita. Työtä on tehtävä usein monien keskeneräisten asioiden keskellä.
Työkavereiden empaattinen suhtautuminen antaa mahdollisuuden yhtä aikaa sekä surra että tehdä työtä. Tarvittaessa myös sairasloma on tarpeen.
Kirjoitin Facebookiin itselleni huoneentauluksi seuraavaa: Siinä vaiheessa kun ymmärtää, että elämä ei koskaan tule valmiiksi, se oikeastaan vasta alkaa. Koko ajan ollaan kuin vanhan talon remontin keskellä. Yksi seinä maalattu, pari maalipurkkia avaamatta, tellinkejä siellä täällä, jostakin näkyy vanha tapetti. Hellan nurkalla voi keittää kahvit ja yrittää nauttia ne jonkun toisen kanssa. Tai ajatella yksin, että elämme tätä keskeneräisyyden juhlaa sentään Jumalassa.
Kavereiden reaktioista päätellen lohtu osui heihinkin. Työelämän täytyy joustaa, kun elämä on lentotermein sanottuna heittoisaa. Työpaikan ei kuitenkaan tarvitse olla terapiatalo.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 11/2025.
Lue myös muita Satu Kreivi-Palosaaren kolumneja ja esseitä:
Essee: Hautajaiset ovat papin rakkain ja raskain työtehtävä
Essee: Ilo sopii kaikkeen elämään, varsinkin siihen, joka on vaikeaa
Kolumni: Kiinnostus ihmisiä kohtaan roihahti rakkaudeksi
Ilmoita asiavirheestä