Karitsan ääni on kutsuva. Kimakka määkäisy eläinsuojelukeskuksessa saa sydämeni hypähtämään ilosta ja muutkin ihmiset kääntämään päänsä eläintä kohti. Ihastelen lampaanpoikasen pehmoista turkkia, pikkuruisia kasvoja ja lempeitä silmiä. Ihmettelen rohkeutta, jolla hento olento uskaltaa lähestyä minua. Olen imarreltu lyhyestä hetkestä, jonka aikana nuuhkaukset tuntuvat lämpimänä kämmenselälläni.

Ohimennen pysähdyn pohtimaan karitsan merkitystä Kristuksen symbolina – näinkö Kristuskin kohtaa meidät, yhtä ennakkoluulottomasti ja luottavasti?

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista eläinten viikkoa. Viikko alkaa vuosittain 4. lokakuuta, Franciscus Assisilaisen muistopäivänä. Franciscus oli munkki, joka osasi nähdä eläimet kokonaisvaltaisesti Jumalan luomina olentoina. Hänet tunnetaankin koko luomakunnan ystävänä ja eläinten suojelupyhimyksenä.

ELÄINTEN VIIKOLLA on hyvä tarkastella eläimiä myös kristillisessä taiteessa. Karitsa symboloi Kristuksen lisäksi viattomuutta, kyyhky kuvaa Pyhää Henkeä ja aasi nöyryyttä, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Ensi katsomalta eläin ei kuitenkaan juuri koskaan ole vain eläin. Se on viesti, opetusväline tai vertauskuva – jotakin, joka osoittaa itsensä ulkopuolelle.

Taide tarvitsee symboleja, eikä siinä ole mitään väärää. Symbolit ovat kiehtovia ja ne mahdollistavat monien merkitysten kiteytymisen yhteen. Ongelma alkaa silloin, kun symboli peittää alleen sen, mitä se esittää.

Jos karitsaa katsoessani kiirehdin näkemään siinä välittömästi Kristuksen, näenkö enää karitsaa? Kun itse eläin katoaa näkyvistä, sen Luojakin katoaa näkyvistä.

Sama tapa katsoa eläimiä ulottuu taidetta laajemmalle. Rukouksissa ja saarnoissa puhumme eläimistä vain silloin, kun ne auttavat meitä kertomaan jotakin ihmisistä tai Jumalasta. Harvemmin puhumme niistä luotuina, joilla itsellään on kokemuksia, tarpeita ja arvoa – luotuina, jotka tarvitsevat suojelua ja myötätuntoa, aivan kuten me ihmisetkin.

Yhteiskunnassamme moni eläin muuttuu tuotteeksi: broilerinfileeksi, turkikseksi, lihaksi, maidoksi. Olennoksi, jonka kohtelu määrittyy sen perusteella, mitä siitä saadaan.

RAAMATUN KUVA eläimistä on kuitenkin monin paikoin toisenlainen. Eläimet kuuluvat luomakuntaan ja sen lisäksi myös yhteiskuntaan: jokaisella ihmisellä on velvollisuus huolehtia eksyneistä eläimistä, ja sapattina juhdatkin saavat levätä.

Jeesus kuvaa hyvän paimenen tuntevan laumansa ja olevan jopa valmis panemaan henkensä alttiiksi sen jäsenten puolesta. Kuuluupa Raamatun sananlaskukin: ”Kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne.” Eläinten kunnioittaminen ja varjeleminen on Luojan kunnioittamista.

Tällaista tapaa nähdä eläimet voisi harjoitella taiteen äärellä.

Katso maalauksen eläintä ja viivy siinä hetki ennen kuin tulkitset sen symboliksi. Mitä se itse mahtaisi nähdä? Mitä se voisi tuntea? Kuuntele virttä ja huomaa, mitä eläimelle siinä tapahtuu. Lue runoa ja pysähdy sen eläimen kohdalle, jonka yleensä ohitat. Näe eläin oman elämänsä pääosana. Siinäpä vasta opettelemista, sinulla ja minulla.

Lue myös:

Kolumni: Pikakulttuuri puristaa, mutta musiikki ei taivu

Kolumni: Aina kun julkaisen maalauksen Jeesuksesta, alkaa keskustelu hänen ihonväristään