Projektori naksahtaa, kun dia vaihtuu ja luokan etuosaan heijastuu maalaus. Syksyisessä metsässä kulkee valkoisiin pukeutunut hahmo, katse lempeänä ja käsi ojentuneena siunaamaan. Hänen eteensä on polvistunut kyynelsilmäinen nainen, kädet ristissä armoa anoen.

Kyseessä on Albert Edelfeltin Kristus ja Mataleena. Muistan yhä tunteen, joka minut valtasi noin kymmenvuotiaana nähdessäni teoksen ensikertaa. Tuossa maalauksessa Jeesus tuntui läheisemmältä kuin yhdessäkään aiemmin vastaan tullessa kuvassa.

Edelfeltin Kristus kulkee tuohivirsuihin pukeutuneena, vaaleahipiäisenä ja parrakkaana miehenä. Historiallisesti tuo Jeesus ei ole kovinkaan tarkka. Raamatussa hän ei vaella koivumetsissä eikä käytä tuohivirsuja. Jeesus syntyi ensimmäisellä vuosisadalla Lähi-idässä juutalaiseen perheeseen, eikä todennäköisesti ollut vaaleaihoinen. Oliko hänellä edes partaa? Ainakin kaikista varhaisimmissa Jeesusta kuvaavissa taideteoksissa hänet esitetään parrattomana. Joku voisi jopa väittää, ettei Edelfeltin Kristus muistuta Jeesusta lainkaan! Silti tunnistamme hänet heti.

Tunnistettavuus on syntynyt taiteen kautta. Eri kulttuureissa on aikojen saatossa kuvattu Jeesusta niille ominaisten piirteiden kautta. Thaimaalaiselle äitipuolelleni Edelfeltin Kristus näyttänee ensi katsomalta yhtä vieraalta kuin Sawai Chinnawongin kristilliset maalaukset minulle. Kyse ei ole välttämättä historian vääristelystä, vaan halusta kertoa, että Kristus kuuluu myös tänne, Kristus kuuluu myös meille.

JEESUKSEN ULKONÄKÖ ei kuitenkaan ole yhdentekevä kysymys. Olen huomannut tämän erityisesti taiteilijan roolissa: kun julkaisen uuden maalauksen, jossa Jeesus esiintyy, alkaa keskustelu hänen ulkomuodostaan, erityisesti ihonväristään. Jos Jeesus on vaalea, puhutaan eurooppalaistamisesta, mutta jos hän on tumma, syytetään ideologian tuputtamisesta.

Mieleni tekisi parahtaa: ”Kristus on vain ja ainoastaan ihmisen värinen, keskittykää mieluummin teokseni sanomaan!” Silloin täytyy kuitenkin muistaa, ettei Jeesuksen ulkonäön esittäminen ei ole aina ollut viatonta: esimerkiksi vaaleaihoista Jeesusta on käytetty kulttuurisen ylemmyydentunteen ja rasismin perusteluna. Kuvia on käytetty oikeuttamaan ajatusta joidenkin ihmisten erityisestä asemasta Jumalan edessä. Se vääristää sekä historiaa että kristinuskon sanomaa.

Pitäisikö Jeesus siis kuvata aina historiallisesti uskottavasti? Ehkei kuitenkaan. En lapsena ajatellut Edelfeltin maalausta katsoessani Jeesuksen etnisyyttä. Suomalainen maisema hänen ympärillään kuitenkin kirkasti ajatuksen siitä, ettei Jeesus ei kuulu vain kaukaiseen aikaan ja paikkaan, vaan myös minulle tuttuihin maisemiin, tähän hetkeen. Historiallisella tarkkuudella on arvonsa, mutta sen esittäminen ei ole kristillisen taiteen ainoa tarkoitus. Sellaisen vaatiminen kaventaisi taiteen pelkäksi dokumentaatioksi.

Lopulta ei ole kyse siitä, minkä värinen Jeesuksen ihon pitäisi olla. Kysymys on siitä, mitä halutaan sanoa. Kristillinen taide elää tämän jännitteen keskellä: sen tulee kunnioittaa menneisyyttä, mutta samalla luoda uusia oivalluksia ja auttaa tunnistamaan Jeesus tässä ajassa ja ympäröivissä maisemissa. Ei mikään helppo tehtävä.