Kun kirkko näkyy mediassa, teemoiksi nousevat usein ristiriitaiset odotukset. Kirkko ei tunnu vastaavan siihen, mitä siltä toivotaan.

Jotta kirkolta saa haluamansa, tulisi kirkossa ensin päättää, mitä halutaan olla ja mihin halutaan vastata. Tämä edellyttää nykyistä selvempää linjanvetoa perusteluineen. Nostan esille kolme teemaa, joista ainakin tulisi käydä kunnollista keskustelua.

Tunnustuksellinen ja tunnustukseton toiminta. Esimerkiksi perusopetuslain mukainen koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta kuuluu lain mukaan kunnille, ei suinkaan kirkolle. Kirkko järjestää lapsille toimintaa siksi, että se on päättänyt tehdä niin. Sitä ei kuitenkaan voi seurakunnilta edellyttää. Kirkossa järjestetään eri puolilla Suomea myös lukemattomia kerhoja ja harrastepiirejä, jotka eivät äkkiseltään vaikuta kirkon perustehtävää tukevilta. Seurakunnalla voi kuitenkin olla niiden järjestämiseen hyvät perusteet. Jumalan rakkaus ja läsnäolo eivät katso sanavalintoja, mutta yhteistyö edellyttää selkeää kieltä. Kirkossa pitää opetella kertomaan, miksi joku toiminta on kristillistä ja joku toinen ei.

Kirkossa pitää opetella kertomaan, miksi joku toiminta on kristillistä ja joku toinen ei.

Rahoitus. Onko kirkon mahdollista arvioida nykyistä reippaammin, mitä se tarjoaa kaikille samaan hintaan ja mitä jäsenet saavat halvemmalla tai ilmaiseksi? Tämä ei tietenkään koske esimerkiksi hautaustoimea, jonka valtio ostaa kirkolta. Maksullisuus ei koskaan voi olla mikään automaatti eikä sovi kaikkeen: vaikkapa sielunhoitoon raha ei saa liittyä millään tavalla.

Jäsenetunäkökulma on kirkolle hankala, mutta siihen on uskallettava tarttua ennemmin tai myöhemmin. Ylipäänsä rahasta pitää puhua enemmän: rahapuhe ei voi koskea vain kirkollisveroa ja valtionosuuksia.

Yksi suuresti päänvaivaa aiheuttama rahakysymys liittyy kiinteistöihin. Kirkolla ei ole varaa kaikkiin niihin kirkkorakennuksiin, jotka sillä nyt on. Voi myös kysyä, onko reilua, että kustakin kirkkorakennuksesta vastuun kantaa juuri se seurakunta, jonka alueella kirkko sattuu sijaitsemaan.

Auttaminen. Suomessa on alueita, joissa seurakunnat ovat tottuneesti ottaneet vastuuta, kun kuntien tarjoama apu ei ole riittänyt. Ja nyt ei puhuta henkisestä tai hengellisestä avusta, vaan rahasta ja muusta arjen tuesta. Tämä kuuluu kirkon itsensä määrittämiin perustehtäviin, mutta sen periaatteet kirkko saa itse päättää.

Kirkon muuttuva asema lisää ristiriitaisten odotusten määrää. Toiveille voi olla historialliset syynsä. Kirkon on opeteltava perustelemaan paremmin, miksi se ei enää toimi samoin kuin se toimi joskus aiemmin.

Kirjoittaja on viestintäpäällikkö ja kirkon uskollinen soturi.