Törmäsin jokin aika sitten keskusteluun, jossa harmiteltiin seurakunnan työntekijöiden palvelukyvyn puutetta. Keskustelu äityi pian ikävien muistojen perkuuksi. Eräs kanttori oli kieltäytynyt soittamasta edesmenneen mummon lempilaulua, eräs pastori torjui ajatuksen arkun äärellä luetusta mielirunosta. Tarjolla olevien virsien ja Raamatun kohtien tulisi nähtävästi joidenkin mielestä riittää.

Entisenä seurakuntapastorina ymmärrän hyvin, että joskus toivelista tuntuu kohtuuttomalta. Vihkiparien suhteen tuntuu usein jopa siltä, että kaikki ”ylimääräinen” vie melko lailla huomiota itse toimituksesta. Tiedän myös, että seurakuntalaisten musiikkipyynnöt voivat olla sisällöltään tilaisuuteen sopimattomia tai kanttorille liian vaikeita. Miten reagoida, jos edesmennyttä perheenisää halutaan muistaa takavuosien rock-yhtyeen karaokeballadilla?

ENSINNÄKIN PAPPINA ajattelisin, että nämä eivät ole minun hautajaiseni. Esteettiset mieltymykseni ovat sivuseikka palvelutehtävääni verrattuna.

Siksi toisekseen tehtäväni on pitää huolta siitä, että virsi lauletaan ja Raamattua luetaan. Mahdollisesti pian uudistettavan Kirkollisten toimitusten kirjan tulee huolehtia siitä, että toimituksessa on tarpeeksi kristillistä sisältöä. Se ei silti sulje muuta pois.

Olennainen kysymys on tietysti se, sotiiko kappale- tai tekstivalinta toimituksen luonnetta vastaan. Toisaalta elämän moninaisen kirjon soisi näkyvän elämän merkkihetkissä. Kuka olisi kieltänyt laitapuolen kulkijoita laulamasta Kulkurin valssia Juhani Rekolan muistotilaisuudessa?

SEURAKUNTATYÖTÄ TEKEVIEN pappien ja kanttorien olisi syytä muistaa tehtävänsä yhteisön palvelijoina. Alati pienenevä kastettavien ja vihittävien määrä muistuttaa siitä, miten tärkeää on välittää seurakuntalaiselle kokemus siitä, että he ja heidän toiveensa todella merkitsevät. Tauskin Sinä vain ei lukeudu henkilökohtaisiin lempilauluihini enkä pidä sitä syvyysulottuvuudeltaan kovin ihmeellisenä. Jollekin pariskunnalle se voi silti olla Laulujen laulu – heidän kielellään. Hengellinen kieli elää.

Jos jotain evankeliumeista selviää, niin ainakin se, että Jeesus ei ollut mikään muotoa palvova etikettimestari. Vaikka jalat muistettiinkin pestä ennen ruokailua, ei ihmisten palvelemisessa kangistuttu kaavaan.

Toimituksen rakenne on silti tärkeä muistaa: Isä meidän -rukousta, virttä ja Raamattua ei tule ohittaa. Mutta kai siihen rinnalle muutakin mahtuu?

Kolumni: Jeesus ei ollut mikään muotoa palvova etikettimestari, eikä papin ja kanttorinkaan tarvitse olla