Kun reformaation merkkivuosi käynnistyi Lundissa 31. lokakuuta, yllätyin. Luterilaisten ja katolilaisten yhteisessä juhlassa ei niinkään muisteltu Martti Lutherin elämäntyötä tai viipyilty 1500-luvulla, vaan elettiin vahvasti tätä päivää ja tulevaa. Paavi Franciscuksen panos oli vaikuttava, ja toivo kirkon uudistumisesta välittyi kotikatsomoihin asti.
Kirkon olemukseen kuuluu jatkuva uudistuminen. Muutenhan sen sanoma ei voisi puhutella ihmisiä eri aikoina. Ilmiön tarkasteluun voisi soveltaa 1960-luvun klassista teoriaa kulttuuri-innovaatioiden omaksumisesta.
Ensin tulevat edelläkävijät, nuo hullut ja uskaliaat, joiden mullistavat ajatukset herättävät hämmennystä. Heillä on vahva näky tulevasta ja höyrypäinen into sen toteuttamiseen. Edelläkävijöiden perässä tulevat varhaisomaksujat: ihmiset, jotka innostuvat helposti, kun muut vain ensin innostavat. Näitä seuraa niin sanottu varhaisenemmistö, joka asiaa jonkin aikaa harkittuaan asettuu uuden kannalle.
Myöhäisenemmistö suhtautuu taas muutokseen varautuneesti. Nämä epäilevät tuomaat esittävät kriittisiä kysymyksiä ja maalailevat uhkakuvia ennen kuin ovat valmiit puoltamaan asiaa. Viimeinen joukko on vitkastelijat, jotka takertuvat tiukasti perinteisiin. Heistä muutos on tarpeeton, koska kaikkihan on jo hyvin.
Niin sitten käy, että malttamattomat uudistajat ärsyyntyvät vitkastelusta ja hitaammat pilkkaavat uudistajien säntäilyä. Mistään ei kuitenkaan tulisi mitään, jos me kaikki olisimme edelläkävijöitä tai perinteisiin takertujia. Kirkko tarvitsee niitä, jotka innostavat meitä uuteen. Mutta se tarvitsee myös niitä, jotka viisailla kommenteillaan luotsaavat muutosta oikeaan suuntaan.
Usein me olemme eri asioissa myös eri roolissa. Itse löydän itseni helposti varhaisomaksujien joukosta, vaikkapa suhtautumisessani homoparien vihkimiseen. Toisissa asioissa, kuten kirkkomusiikissa, puolustan taas perinteitä.
Kirkko on Kristuksen ruumis, mutta me kaikki emme voi olla siinä päänä, käsinä tai sydäminä. Joku palvelee kirkkoa pohtimalla teologisia kysymyksiä, toinen keskittyy lähimmäisten auttamiseen ja kolmas hengelliseen elämään. Käden on turha mennä sanomaan päälle tai sydämen kädelle, että tämä on tarpeeton. Samalla tavalla edelläkävijöiden on turha halveksia hitaammin kiiruhtavia tai vitkastelijoiden pilkata edellä rientäviä. Kirkko uudistuu, kun me eritahtiset ihmiset suostumme kulkemaan yhdessä. Vaikka vaellus on vaivaista, se vie eteenpäin.
Luther oli rohkea kirkon uudistaja. Uudistus toteutui, kun reformaattori palasi kirkon uskon juurille ja toi löytönsä oman aikansa ihmisille. Uudistuminen edellyttääkin aina niin eteenpäin kuin taaksepäin katsomista. Siinä tarvitaan niin nopeutta kuin hitautta.
Kirjoittaja on dosentti ja Yliopiston almanakkatoimiston johtaja.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Kolumni: Kirkossa on monenlaisia maallikoita – ohessa kärjistettynä viisi arkkityyppiä
Kolumni: Yhteisestä leivästämme riittää vain pieniä palasia kaikkein köyhimmille