Olin pari viikkoa sitten lomallani Budapestissä, jossa vietettiin näyttävästi Unkarin ensimmäisen kuninkaan Pyhän Tapanin päivää. Tämä Unkarin kansallispäivä 20.8. on myös yleinen sadonkorjuujuhla, jonka symboliksi on noussut niin sanottu unkarilaisten leipä. Tavallisen näköisen pyöreän limpun tekee erikoiseksi se, että se on leivottu eri puolilta Unkaria saaduista jauhoista. Lisäksi taikinassa on jauhoja niiltä naapurivaltioiden alueilta, jotka aikoinaan kuuluivat Suur-Unkariin ennen Trianonin ”häpeärauhaa” 1920. Nyt näitä puna-viher-valkoisin nauhoin koristeltuja juhlaleipiä kannettiin Pyhän Tapanin kulkueessa pitkin pääkaupungin katuja.
Ajatus kaikkien unkarilaisten yhteisestä leivästä on kaunis. Yhdessä kylvetty ja korjattu vilja kuuluu koko yhteisölle. Jokainen saa siitä osansa. Kansallismielisessä, Viktor Orbánin johtamassa Unkarissa näyttää kuitenkin siltä, että yhteinen leipä on tarkoitettu vain etnisille unkarilaisille. Siitä ei riitä jaettavaksi korkeiden raja-aitojen taakse sysätyille turvapaikanhakijoille tai muille vieraille.
Me suomalaiset emme ole paljon parempia leipämme jakajia. Valtiovarainministeriön talousarvioesityksessä 2017 esitetään kehitysyhteistyölle noin 876 miljoonaa euroa. Summa on hieman viimevuotista suurempi, mutta vain noin 0,4 prosenttia bruttokansantulosta. Jo 1970-luvullahan tavoitteeksi asetettiin YK:n suositusten mukaisesti 0,7 prosenttia.
Erityisen surullista on se, että kaikkein köyhimmille maille on luvassa entistä vähemmän rahaa. Myöskään kansalaisjärjestöjen osuutta, jota pienennettiin rajusti jo aiemmin, ei olla nostamassa. Sen sijaan suomalaisia yrityksiä kannustetaan nyt vahvasti mukaan kehitysyhteistyöhön.
Suomi on kaikilla mittareilla mitattuna maailman rikkaimpia maita, mutta itsekkyytemme vain kasvaa. Meillä olisi varaa antaa omastamme, mutta emme sitä halua. On kansallinen häpeä, että unohdamme lähimmäisemme maailmalla, ne kaikkein köyhimmät.
Tuntuu oudolta, ettei tästä asiasta pidetä julkisuudessa suurempaa melua. Jostain syystä, jota en ymmärrä, kehitysyhteistyö on unohdettu. On trendikkäämpää kauhistella oman maan koulutusmäärärahojen leikkauksia kuin muistaa niitä, jotka eivät koskaan opintielle edes päässeet. Nyt tarvittaisiin asiallista ja lujaa kansalaiskeskustelua – ja poliitikkojen päiden kääntämistä.
Latinan kielen cum panem tarkoittaa ’leivän kanssa’. Kumppani on se, jonka kanssa jaan yhteisen leivän. Ehtoollisellakin me kristityt saamme nauttia yhdessä Elämän Leipää – paitsi jos kuulumme eri kirkkokuntiin, minkä sain Pyhän Tapanin katolisessa ulkoilmamessussa Budapestissä jälleen ikävästi kokea. Edes rakkauden ateria ei ole aidosti yhteinen. Kumppanuus on vaikea laji, mutta sille ei ole vaihtoehtoa.
Kirjoittaja on dosentti ja Yliopiston almanakkatoimiston johtaja.
Kuva: Jukka Granström