Mitä kuuluu?
– Kiitos hyvää, elämä on rikasta. Siitä pitävät huolen muun muassa mökillä rakentaminen, lapsenlapset ja rakkaan harrastuksen uudestaan aloittaminen. Korona-aikana kaappeja siivotessa löysin pienoisrautatien, jota olin teini-ikäisenä rakentanut. Nyt olen jatkanut tämän oman pienen maailmani luomista. Junieni sisällä palavat valot ja rataa ympäröivän pienoiskaupungin kirkosta kuuluu urkumusiikkia.
Työskentelit 34 vuotta Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkomuusikkona. Mikä muuttui kyseisenä aikana?
– Alussa olimme pienehkö familiaari yhteisö, mutta Agricolan, Johanneksen, Vanhankirkon ja tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntien yhdistyminen vuoden 1999 alussa oli aikamoinen, valtava prosessi.
– Kirkkomuusikkona kutsumukseni oli järjestää isoja musiikkitapahtumia. Tavoitteenani oli saada kuoro mukaan jokaiseen jumalanpalvelukseen, joko seurakunnan oma kuoro Viva Vox tai seurakunnan yhteistyökuorot. Muun muassa Cantores Minores esiintyi silloin kerran kuukaudessa jumalanpalveluksessa.
Aalto-yliopiston, entisen Teknillisen korkeakoulun Dominante-sekakuoro täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Olet ollut kuoron taiteellinen johtaja yhtäjaksoisesti vuodesta 1981. Miten näin on päässyt käymään?
– Suomalaiset nuoret ja opiskelijat ovat hienoja ihmisiä. He luovat uskoa tulevaisuuteen. Lisäksi teekkarit ovat loistavia organisoijia, Dominantessa kaikki hoituu. Kuorossa on jo toisen polven kuorolaisia. Myös oma poikani laulaa Dominantessa.
– Nyt kuoron 50-vuotisjuhlavuonna olemme koonneet menneiden vuosien kuorolaisista niin sanottuja periodikuoroja. Konserteissa saattaa laulaa vierekkäin kaksi sukupolvea, esimerkiksi äiti ja tytär. Konsertit päättyvät aina Toivo Kuulan säveltämään teokseen Auringon noustessa.
Olet kiertänyt Dominanten kanssa kaikilla mantereilla paitsi Etelämantereella. Missä on ollut mieleenpainuvin konsertti?
– Dominante on tosiaan esiintynyt muun muassa Lontoossa Royal Albert Hall -konserttisalissa Proms-musiikkitapahtumassa ja Hongkongissa Aasian suurimmassa kuorotapahtumassa. Ulkomailla teemme tunnetuksi suomalaista musiikkia, esimerkiksi Einojuhani Rautavaaran sävellyksiä.
– Kaikkein mieliinpainuvin konsertti oli Pohjois-Namibiassa Oniipan tuomiokirkossa vuonna 1999. Kirkko oli ääriään myöten täynnä. Kuoroa johtaessa minun piti varoa lapsia, jotka istuivat jalkojeni juuressa. Tunnelma oli monella tapaa lämmin.
– Jossain vaiheessa aloin ihmetellä kuorolaisten kummallisia ilmeitä. Luulin jo että minulla on jäänyt sepalus auki. Mutta kun vilkaisin taakseni, näin kirkon ovella kaksi nautaa kuuntelemassa konserttiamme.
Kun jäit eläkkeelle viitisen vuotta sitten, sanoit Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa, ettei viihde pelasta kirkkoa, vaan sen tekee hyvä musiikki. Mihin suuntaan kirkko on kulkenut tässä suhteessa?
– Kaipaan kirkolta perustyötä ja sanomaa, en uutiskynnyksen ylittävää kertakäyttöhhömppää, jolla yritetään houkutella väkeä kirkkoon. Ihminen kaipaa jotain syvempää, jotain pyhää. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos mitään ei yritetä, mitään ei tapahdu.
– Nautin hyvin esitetystä musiikista taidon ja sisällön yhdistyessä. Siinä toteutuu mielestäni paras kutsu kirkkoon. Esimerkiksi jokin aika sitten kuuntelin, miten hienoja juttuja Cantores Minoreksen Pikku kanttorit esittivät tuomiokirkon jumalanpalveluksessa.
– Oma kuorolaisen urani Cantores Minoreksessa alkoi kuusivuotiaana vuonna 1962 ja se kesti 11 vuotta.
Paras lapsuusmuistosi?
– Niitä on monta. Yksi on se, kun kävin jumalanpalveluksissa Helsingin tuomiokirkossa silloisen urkuri Tapani Valstan loppumusiikin ansiosta. Hän soitti sen niin hienosti. En voinut silloin tietää, että joskus soitan samalla paikalla.
Dominanten juhlavuosi huipentuu juhlakonserttiin lauantaina 15.11. Musiikkitalossa Helsingissä.
Lue myös:
Korkeita syöttöjä ja taivaallisia tangoja – Ilmari Ylä-Aution hengellisyys kumpuaa lapsuudenkodista
Ilmoita asiavirheestä