Jalava on pappi, Loru nuori muusikko ja Rastas vähän varttuneempi. Kolmikko matkustaa kimppakyydillä Kajaanista kohti Hyvinkäätä Lorun veljen häihin: yhden pitäisi vihkiä ja kahden soittaa.

Lukijalle käy tosin nopeasti selväksi, että mitään häitä tässä enää tuskin tanssitaan. Autossa matka etenee jutustellen, mutta sen ulkopuolella maisema muuttuu kokoajan oudommaksi.

Tulee tiesulku. Päiväkodin pihassa aikuiset näyttävät siltä kuin olisivat kadottaneet jotain. Parkkipaikalla on hylätyt ostoskärryt. Ne ovat niin aavemainen näky, että yksi vaatii pysäyttämään auton: on otettava selfie. Mikä ajankuva!

Ajankuva Iikka Hackmanin kolmas romaani Laulu jota emme ole kuulleet on muutoinkin. Monitulkintaisen romaanin voi varmasti lukea myös toisin, mutta minä luin sen allegoriana kohti ilmastokatastrofia matkaavasta ihmiskunnasta.

Kirjan lopussa maailma on aivan toinen kuin sen alussa, mutta muutos on tapahtunut niin vaivihkaa, että on vaikea sanoa, milloin se tapahtui.

Auton sisällä muutosta yritetään aktiivisesti olla näkemättä: ”Totesin aikaa sitten, että on niin vähän asioita, joihin voi todella vaikuttaa, että olisi järkevämpää olla ajattelematta turhia.”

Välillä jonkun mielessä käy, pitäisikö sittenkin kääntyä takaisin, mutta jalka hakeutuu silti kaasulle. Eteenpäin on päästävä.

Romaani on täynnä osuvia kiteytyksiä nykyajasta. Myös uskonnosta puhutaan ja siitäkin Hackman onnistuu sanomaan jotain puhuttelevaa.

Teksti on tiivistä ja aihe raskas. Siksi Laulu jota emme ole kuulleet ei ole helppo kirja, mutta se on vaivan väärti.

Lue myös:

Kirja-arvio: Antiikin Roomassa tapahtuu ehkä vähän liikaakin