Odetta Lee-Simmons koki lapsena ja nuorena Suomessa rasistista väkivaltaa. Lukion jälkeen hän pakeni isänsä kotimaahan Yhdysvaltoihin. Vasta päälle kolmekymppisenä hän uskalsi kohdata tukahduttamansa vihan – ja vapautui siitä. Jumala johdatti Odetan perheineen takaisin Uuteenkaupunkiin 2012. Nyt Suomi on heille unelmien maa.
Oli mieheni idea tulla Suomeen. Minä olisin ehkä jäänyt Amerikkaan, Odetta Lee-Simmons, 43, toteaa kotonaan Uudessakaupungissa.
Suomalaisen äidin ja amerikkalaisen isän tytär muutti heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Yhdysvaltoihin. Elämä siellä löysi nopeasti uomansa: Odetta opiskeli, meni naimisiin Grangerin kanssa ja he saivat kaksi poikaa. Sitten aviomies alkoi nähdä unia Suomesta.
– Kun hän rukoili, hän näki itsensä kävelemässä Suomen kaduilla ja haistoi Suomen luonnon, tunsi ikään kuin olevansa Suomessa.
Kesäkuussa 2012 Granger kertoi, että Jumala oli ilmoittanut hänelle perheen muuttavan Suomeen ennen syyskuun ensimmäistä päivää. Ja niin kävi, että perhe laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle elokuun lopussa 2012. Koti löytyi Uudestakaupungista, Odetan lapsuusmaisemista.
Kävelyä munankuorilla
”Kuole neekeri, kuole neekeri!” Koulun aulassa kaikuneet huudot vetivät kaikkien huomion Odettaan, muita oppilaita tummaihoisempaan tyttöön. Hän olisi mieluiten sännännyt pakoon tai vajonnut lattiasta läpi.
– Tuollaisissa hetkissä olin niin yksin, Odetta muistelee yläasteaikaista nöyryytystä.
”Aloin uskoa, että minussa on jotain vikaa ja että ansaitsen haukkumisen ja kiusaamisen, koska olen erilainen.”
Odettaa oli kiusattu jo päiväkodissa ja ala-asteella, mutta seitsemännellä luokalla tilanne paheni. Hän vältteli käytävillä maleksivia kiusaajaporukoita.
– Kävelin koko ajan kuin munankuorilla ja piileskelin välituntisin vessoissa. Minua oksetti aivan fyysisesti.
Odetta ei kertonut kokemastaan juuri kenellekään.
– Kiusaaminen hävetti minua, ja häpesin itseäni. Aloin uskoa, että minussa on jotain vikaa ja että ansaitsen haukkumisen ja kiusaamisen, koska olen erilainen.
Odetan isä pelasi ammatikseen koripalloa, ja Odetalle korishallit ja -pelit tarjosivat turvapaikan. Siinä maailmassa oli hienoa olla tummaihoinen ja amerikkalainen.
Odettaa vahvistivat myös lukuisat harrastukset, kuten kuorot, musikaalit ja tanssi.
– Osin niiden takia pysyin selväjärkisenä. Olin myös hyvä koulussa. Kouluarvosanani eivät kielineet huonosta olostani, vaan olin ylisuorittaja.
Iloa uskosta
Yläasteella Odetan ystävä huomasi, että tämä oli masentunut.
– Aloimme kirjoitella toisillemme kirjeitä, vaikka olimme samalla luokalla.
”Ilmapiiri seurakunnassa oli niin rakkaudellinen, että minä vain itkin.”
Ystävä kirjoitti Jumalan rakkaudesta ja vakuutti, että Jumala oli luonut Odetan juuri sellaiseksi kuin tämä oli. Odetta oli aina uskonut Jumalaan, mutta Jeesusta hän oli pitänyt mielikuvitushahmona.
– Kiinnostuin uskonasioista. Ystäväni kertoi, että heidän seurakunnassaan on nuorteniltoja. Kysyin, voisinko lähteä mukaan. Kun menin sinne ensimmäisen kerran, se oli menoa. He rukoilivat puolestani, ja minä olin myyty. Ilmapiiri oli niin rakkaudellinen, että minä vain itkin.
Uskoontulo antoi 13-vuotiaalle Odetalle uuden yhteisön, seurakunnan.
– En ollut ikinä ennen lukenut Raamattua, mutta kun avasin sen ensimmäisen kerran, sain Ruutin kirjasta hienon raamatunpaikan: Älä ole huolissasi, tyttäreni. Minä teen kaiken mitä pyydät, sillä kaikki tässä kaupungissa tietävät, että olet kunnon nainen. Se on edelleen lempijakeeni.
Raamatun jae lohdutti ja hoiti piinattua Odettaa. Tyttö oli tulvillaan nuoren uskoa ja intoa.
Kulttuurien eroja
Odetta oli päättänyt jo lapsena, että muuttaa aikuisena Amerikkaan.
– Lähdinkin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen au pairiksi. Lähdin pakoon, mutta pako eri maahan ei auttanut, vaan tumma pilvi seurasi minua sinnekin.
Odetta nautti vapaasta, monikulttuurisesta ympäristöstä, mutta arki oli arkea Amerikassakin. Tosin esimerkiksi suhtautuminen epäonnistumiseen oli huomattavasti armollisempaa kuin Suomessa.
– Amerikassa on luontevampaa myöntää oma rikkinäisyytensä ja omat virheensä kuin Suomessa. Siellä ajatellaan, että jos teet virheen, voit oppia siitä ja yrittää uudestaan. Suomessa asenne on usein hieman pessimistisempi: ei olisi ehkä kannattanut yrittää, Odetta vertaa.
Amerikkalaista small talkia pidetään helposti kevyenä ja pinnallisena, mutta sen avulla saatetaan lopulta päätyä keskustelemaan syvällisesti aiheista, joista Suomessa on vaikea avautua lainkaan.
– Toisaalta kun Suomessa keskusteluyhteys aukeaa, voidaan hypätä syviin vesiin melko nopeasti.
Amerikkalaista kotiseurakuntaansa Odetta muistelee erityisellä lämmöllä. Se tuntui aina perheeltä. Vanhemmat tukivat nuoria ja nuoret kunnioittivat vanhempia. Nuoret saattoivat keskustella avoimesti vanhempien seurakuntalaisten kanssa kipeistäkin asioista. Tilaisuudet olivat täynnä iloa ja toivoa, myös ehtoollisjuhlat.
Yksi suurimmista kulttuurishokeista Odetan aviomiehelle olikin suomalaisen helluntaiseurakunnan ensimmäinen ehtoolliskokous, johon he Suomeen muutettuaan osallistuivat.
– Onko joku kuollut, onko täällä hautajaiset? kyseli Granger vilpittömästi.
Unelmista totta
Odetta Lee-Simmons on muuttunut, mutta niin on myös Uusikaupunki. Odetan nuoruudessa Leet olivat yksi kaupungin harvoista tummaihoisista perheistä, nyt Odetta on huomannut olevansa kaupungin tummaihoisista vaaleimmasta päästä. Kaupassa kuulee englantia ja monia muita kieliä.
– Olemme sopeutuneet tänne todella hyvin. Mieheni työskentelee uusyrityskeskus Ukipoliksessa hankepäällikkönä, ja hänellä on myös oma yritys. Hän vetää kansalaisopistossa gospelkuoroa ja antaa laulutunteja ja istuu jo toista kautta kaupunginvaltuustossa.
Odetta on iloinen, että puoliso on päässyt toteuttamaan unelmiaan Suomessa.
– Yleensä ajatellaan, että lähdetään unelmien maahan Amerikkaan. Granger on tullut Suomeen ja pieneen Uuteenkaupunkiin, ja kaikki hänen unelmansa ovat toteutuneet täällä.
Odetta on työskennellyt varhaiskasvatuksen ja monikulttuurisuuden parissa. Nyt suunnitelmissa on työstää uutta varhaiskasvatuksen oppimateriaalia lapsille, joille suomi ei ole äidinkieli.
Suomessa perhe on kasvanut kahdella pojalla. Uusikaupunki on heille selvästi turvallisempi paikka kuin heidän äidilleen aikoinaan.
Lupa tuntea vihaa
Vasta viime vuosina, päälle kolmekymppisenä, Odetta kertoo pystyneensä ottamaan etäisyyttä kouluaikojensa rasismiin ja pohtimaan asioita terapeuttisesti.
– En edes tiennyt, että nuoruuden kokemukset olivat aiheuttaneet niin syviä haavoja. On ollut hienoa ymmärtää, mistä jokin asia elämässäni johtuu, ja vapautua. Saan vieläkin eheytyä.
Odetta on kirjoittanut vihasta kirjan Rakkaudella, Viha (Aikamedia 2022).
– Nuorena pelko oli päällimmäinen tunteeni. Olin aina mieltänyt itseni kiltiksi tytöksi, jossa ei taatusti ole vihaa, mutta aikuisiällä ymmärsin, että minussa oli sitä todella paljon.
Ylenpalttisella toisten ihmisten miellyttämisellä Odetta oli pyrkinyt turruttamaan vihansa. Hän haki hyväksyntää, ettei vain nousisi negatiivisella tavalla tikun nokkaan.
– Olen pyydellyt anteeksi erilaisuuttani ja jopa olemassaoloani. Vaikka olen lukenut psykologiaa ja minulla on siitä tutkinto, en ymmärtänyt tätä aiemmin.
Odetta iloitsee uusista oivalluksistaan.
– Minulla olisi ollut lupa olla vihainen, mutta en koskaan uskaltanut. Nyt nuo asiat vihastuttavat minua, mutta päästän niistä irti ja sydämeni saa parantua.
Luovuuden lähde avoinna
Oli kesä 2023. Simmonsit istuivat linja-autossa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentälle. He olivat lähdössä kuukaudeksi Amerikkaan. Odetta sai puhelun lääkäriltä: magneettikuvien perusteella hänellä oli harvinainen kasvain, akustikusneurinooma.
Kasvain sijaitsee kallon sisällä, mutta ei aivoissa. Vaikka kasvain on hyvänlaatuinen, tieto oli kuin märkä rätti vasten Odetan kasvoja, olihan hän nimenomaan rukoillut, ettei kyse olisi kasvaimesta.
– Sain kuitenkin rauhan sydämeeni. Ymmärsin, että Jumala on pahimman pelkoni yläpuolella. Hän on silti Jumala ja hänen rakkautensa ja armonsa riittää.
Kasvain selitti Odetan huimauksen, kuulon aleneman, tinnituksen ja kasvojen nykimisen. Äänet ja kaikenlainen hälinä kuormittavat Odettaa voimakkaasti.
Kasvainta ei ole toistaiseksi tarvinnut poistaa, mutta jos siihen päädytään, kallo on avattava. Mikään kevyempi operaatio ei riitä.
– Minun on pitänyt sallia itseni levätä paljon aiempaa enemmän, mikä on vaikeaa neljän lapsen äidille. Mies ja pojat auttavat kotitöissä paljon, mutta olen edelleen suorittajaluonne.
Suorittaminen on leimannut myös Odetan uskonelämää. Siitä hän on pyristellyt eroon.
– Jumala on kanssani ja kuulee, vaikka vain huokaisen. Minun ei tarvitse kokea mielipahaa, jos en saa erotettua tuntia päivästä Raamatun lukemiseen tai rukoilemiseen.
Odetalle musiikki, tanssi, piirtäminen ja käsin tekeminen on aina ollut tärkeää. Hän muun muassa piirtää kortteja ja valmistaa herkullisen värisiä saippuoita.
– Unelmanani on tehdä päiväkirjoja sekä sielunhoidollinen ja iloa, toivoa ja huumoria sisältävä hartauskirja väsyneille äideille.
Pysähtyminen on tehnyt Odetan luovuudelle hyvää.
– Kun en ole voinut painaa enää niin täysillä joka paikassa, luovuuden lähteet ovat auenneet. Olen siitä aika innoissani. Sairastuminen on tuonut mukanaan asioita, jotka ovat koituneet siunauksiksi.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 11/2025.
Lue myös:
Tutkimus: Maahanmuuttajat maksavat enemmän veroja kuin saavat tukia
Ilmoita asiavirheestä