Työskennellessäni seurakuntapastorina sain usein kuulla vainajien omaisilta varovaisia kertomuksia siitä, kuinka heistä tuntui että heidän rakkaansa olisi ollut läsnä vielä kuolemansa jälkeenkin. Kokemuksia yhdisti se, että ne oli koettu selvästi tämän todellisuuden rajat ylittäviksi – kuin verho tuonpuoleiseen olisi heilahtanut. Joskus puolison rakas koira oli tuijottanut pitkään tyhjää tuolia, joskus hääkuva ilmestynyt sohvapöydälle. Pelkoa ei koettuun liittynyt.

Usein kertojia yhdisti arkuus siitä, onko tällaista sopivaa papille puhua. Saako näin uskoa, saako näin kokea? Tietysti saa, vastasin ja vastaan. Entä onko tällainen mahdollista? Ehkä on, vastasin ja vastaan.

Tällaisten kokemusten ja kristillisen uskon hahmottaminen jotenkin vastakkaisiksi tuntuu silti olevan yhtä tiukassa.

Yhtäkkiä rakas edesmennyt isoäiti estääkin lastenlapsensa itsemurha-aikeet tai kuollut äiti herättää yöllä tulipalosta varoittaen

ANSIOKASTA TYÖTÄ kansanuskomusten tallettamisessa tehnyt professori Leea Virtanen keräsi jo 1970-luvulla tarinoita liittyen kuolleiden läheisten kohtaamiseen ja kokemiseen. Lukiessani Virtasen Kun kello pysähtyi -kirjaa huomasin tarinoiden olevan hyvin samanlaisia kuin omaisten kertomat kokemukset. Kirjassa kerrotaan, miten leski kuulee aviomiehensä kirjoituskoneen nakuttavan keskellä yötä ja lapsensa menettänyt tuntee aamulla poskellaan pienen silityksen.

Erityisen liikuttavia ovat sekä Virtasen että sittemmin syvälle marginaaliin lipuneen Rauni-Leena Luukanen-Kilden keräämät kertomukset huolta pitävistä vainajista. Yhtäkkiä rakas edesmennyt isoäiti estääkin lastenlapsensa itsemurha-aikeet tai kuollut äiti herättää yöllä tulipalosta varoittaen.

Vieraileviin vainajiin tuntuu kansanperinteessä liittyvän katharsis eli tunteiden vapautuminen tai sen tavoitteleminen. Omaiselle vainaja tuo tärkeän viestin: Ei hätää, kaikki on hyvin.

Vastaavasti on uskottu, että jos vainaja on tyytymätön tilaansa, esimerkiksi luidensa siunaamattomuuteen, ei hän jätä eläviä rauhaan. Virtasen mukaan uskomus vaikutti vielä viime sotien aikaan siihen, miksi ruumiin kotiinsaattamista pidettiin niin välttämättömänä, että oma henki vaarannettiin kaatuneita kerättäessä.

Vuoden aikana kuollut saattaa saapua joulukirkkoon, vielä kerran

KYSYMYS KESKELLÄMME vaikuttavista vainajista ja yhteydestä heihin ei ole vieras kristillisille perinteillekään. Ortodoksisuuden piirissä on kauan vaikuttanut usko siitä, että 40 päivää kuolemansa jälkeen vainaja on erityisellä tavalla läsnä. Tuon ajan raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä on erityisen ohut.

Kristinuskon liepeillä on liikkunut myös valtava määrä tarinoita liittyen tuonpuoleisiin vieraisiin. Kerrotaan, että jotkut ovat vielä kuoltuaankin ottaneet osaa maanpäälliseen hengenelämään ja esimerkiksi piispa Gregorius Toursilainen talletti 500-luvulla kuvauksen siitä, kuinka aaveet pitävät kirkossa öisin omaa messuaan. Myös suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan kuvauksia siitä, kuinka vuoden aikana kuollut saattaa saapua joulukirkkoon, vielä kerran.

Kansanuskon yöpuoleen erikoistunut tutkija Pasi Klemettinen kertoo, että edesmenneet eivät näissä tarinoissa ole pelättyjä, vaan ne ovat päinvastoin lisänneet omalla karulla tavallaan uskoa tuonpuoleiseen elämään.

Vielä 2020-luvullakin monet kokemukset menetettyjen läheisten läsnäolosta ovat todellisia ja niitä tuntuu olevan paljon. Kirkonmiehenä on kysyttävä: mitä kristinoppi tästä todella sanoo?

Artikkelissaan Kuolema teologisena kysymyksenä piispa Eero Huovinen kertoo Lutherin pohtineen, minne sielu kuoleman jälkeen joutuu. ”Sitä minä en tiedä”, oli voipuneen reformaattorin vastaus.

Selitysmalleja ja dogmaattisia rakennelmia on valtava määrä. Niin räikeässä ristiriidassa ovat esitykset sekä kristinuskon sisällä että uskontojen välillä, että Osmo Tiililä päätyy Kuolema -kirjassaan toteamaan, että ne eivät kaikki voi olla oikeita. Tässä on Tiililän mukaan ”jotakin sanomattoman järkyttävää”.

MISTÄ KRISTIKUNTA on sitten yksimielinen? Siitä, että Jumala ei jätä hänen puoleensa kääntynyttä ihmistä heitteille kuoleman jälkeenkään. Psalmit toistavat ajatusta: Herra pelastaa eikä hylkää.

Onko mahdollinen palkinto tai rangaistus sitten välitön vai vasta viimeisellä tuomiolla luettava? Vainajien tämänhetkisen olotilan kannalta kysymys on enemmän kuin olennainen. Missä ihmisen sielu on ruumiillisen kuoleman ja ruumiillisen ylösnousemuksen välillä?

Kirkkoisät ovat hahmotelleet aiheesta erilaisia, ristiriitaisiakin selityksiä aina Origeneesta Augustinukseen. Varsin nuivaa on luterilaisten teologien suhtautuminen siihen, että vainajiin voisi saada kokemuksellisen yhteyden tässä ajassa. Tiililän mukaan sielu siirtyy ”kotiin Herran tykö” eikä ”mihinkään levottomaan liihoitteluun”. Yhtä kärkkäästi kirjoittaa artikkelissaan Huovinen, joka syyttää Luukanen-Kildeä ”ennustajaeukkojen kirjallisesta tyylistä”.

Vaikuttaa siltä, että varsinkin luterilaiset teologit kavahtavat lipsumista gnostilaisuuden tai uusplatonismin puolelle eivätkä tahdo vahingossakaan korostaa sielua ruumiin ylitse. Jopa kärkäs Tiililä toteaa silti autuaiden vainajien olevan siellä missä Herrakin eli salatulla tavalla lähellämme.

Henkimaailman suhteen ei voi koskaan olla varma, minkä kanssa on tekemisissä

OMA-ALOITTEISTA YHTEYTEEN pyrkimistä vainajien kanssa on silti kristinuskon piirissä yleisesti paheksuttu ja pidetty suoranaisena syntinä. Kolmannen ja viidennen Mooseksen kirjan kiellot vainajahengiltä kysymisestä ovat leimanneet koko aihepiiriin liittyvän kokemusmaailman.

Kiellon voi nähdä pragmaattisena, suojelevana. Henkimaailman suhteen ei voi koskaan olla varma, minkä kanssa on tekemisissä. Voiko kokemuksen kaipaamiseen jäädä jumiin? Entä jos jatkuva merkin odotteleminen vain pahentaakin surua?

Harry Potter -kirjasarjassa on liikuttava kuvaus, kuinka pieni orpo-Harry istuu tuntikausia taikapeilin edessä. Peilistä katsottuna hän näkee vanhempansa yhä elossa, aivan lähellään. Peili lohduttaa, mutta samalla se vangitsee katsojansa.

Tarinan voi nähdä varoittavana esimerkkinä siitä, mihin alussa kuvailtujen kokemusten metsästäminen voi johtaa.

Kiinnostavaa on silti, miksi niin monet kokevat tällaiset kokemukset jotenkin ”raitista kristillisyyttä” uhkaavina. Onhan jo Raamattukin täynnä kohtaamisia edellä menneiden kanssa. Opetuslapset näkivät Jeesuksen Mooseksen ja Elian seurassa, samoin kuin Matteus kertoo monen kuolleen pyhän vaeltaneen ja ilmestyneen Jerusalemissa Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen.

ERILAINEN UUSHENKISYYS ja spiritualistinen liikehdintä ei ole vähenemässä. Ihmisten uteliaisuus Kuoleman majesteetin edessä on yhtä vahva ajast’aikaan. Voisiko kirkkokin kääntää katseensa välitilaoppiin ja pohtia, mikä on sen opetus näiden kokemusten suhteen? Tiukkoja dogmeja tuskin kaipaa kukaan, mutta mysteerin äärelle pysähtymistä varmasti moni.

Varhaiset kristityt marttyyrit kokivat eräiden kuvausten mukaan, että jo kuolleet marttyyrit saapuivat seisomaan heidän rinnallaan. Lähtö ei tuolloin tuntunut niin pelottavalta. Riipaisevassa runossaan Taivaan laiturilla, runoilijapastori Jaakko Haavio kuvaa, kuinka hän kuoltuaan ei malta mennä edes taivaaseen, vaan jää sen laiturille odottamaan rakasta vaimoaan Kaisaa.

Vaikka välitilan käsite on teologisesti jännitteinen, en silti ymmärrä miten kokemukset edeltä menneiden rakkaiden läheisyydestä voisivat uhata teologiaa millään lailla. Mitä kristillisiä opinkappaleita uhkaisi se, jos jollain olisi kokemusta Taivaan laiturin yltämisestä maahan saakka?

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä