”Luovu Jumalasta pyhän tähden.”
Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka Pirjo Honkasalon ohjaamassa ja Pirkko Saision käsikirjoittamassa elokuvassa Orenda lausutaan.
Sanat jäävät vaivaamaan. Mitä ihmettä niillä tarkoitetaan?
Yhtä hämillään, tai oikeastaan hätääntynyt, näyttää olevan myös elokuvan päähenkilö, erakkona saarella asuva pappi Natalia, joka sanat kuulee. Mitä se tarkoittaa, yrittää hän kysyä vastausta saamatta.
Orenda on Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen käsite, joka tarkoittaa kaikessa läsnä olevaa hengellistä voimaa. Kristillisessä viitekehyksessä sen voisi ehkä kääntää Jumalaksi.
Tarina kertoo kahden naisen kohtaamisesta kaukaisella saarella. Toinen on aiemmin mainittu pappi, jonka roolin Saisio kirjoitti itselleen, toinen taas oopperalaulaja ja ”melkein leski”. Häntä näyttelee Alma Pöysti.
Toisensa naiset kohtaavat kuin ventovieraat, teititellen ja jäykästi. Vieraus on kuitenkin kulissi. Molemmat kantavat mukanaan suurta syyllisyyttä heitä yhdistävän miehen kohtalosta.
Molempia vaivaavat myös suuret eksistentiaaliset kysymykset. Kuka tai mikä Jumala todella on, miten syyllisyyden kanssa voi elää ja miten kestää kuolemaa?
KÄSIKIRJOITTAJA SAISIO on kertonut harkinneensa nuoruudessaan myös teologian opintoja. Teatteri ja kirjallisuus veivät kuitenkin voiton. Varmaan hyvä niin, sillä taiteen kautta uskon kysymyksiä voinee käsitellä vapaammin kuin pantapaidassa.
On helppo kuvitella, että pappina Saisio olisi saattanut päätyä käsikirjoittamansa erakkopapin asemaan, kirkolliseksi persona non grataksi.
Elokuvassa papin kiistat kirkon kanssa nousevat esiin, kun saarella vieraillut nyrpeä kirkkoherra (Lauri Maijala) kantelee äiti Jumalaa rukoilleesta papista tuomiokapituliin. Niinpä pappi joutuu vastaamaan puheistaan piispalle, jonka roolissa nähdään Hannu-Pekka Björkman.
Änkyrän papin ja tahtomattaan rankaisijan rooliin joutuneen piispan dialogi autiossa rauniokirkossa on elokuvan parhaita kohtauksia. Siinä molemmat purkavat turhautumistaan kirkkoon.
Saision hahmo on selvästi pettynyt siihen, minkälainen kirkko on. Se ei olekaan köyhien ja kärsivien, niin kuin hän ajatteli, vaan pappien ja kirkollisten viranhaltijoiden.
Björkmanin hahmoa taas turhauttaa se, miten kirkosta on tullut joutavien ristiriitojen taistelukenttä. Kirkko tukehtuu niihin, hän puuskahtaa, kun ei voi toteuttaa omaa tarkoitustaan.
Keskustelu jää ylätasolle, mutta kuvaukset tunnistanee jokainen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskusteluja seurannut.
USKONKYSYMYKSIIN KUKIN elokuvan hahmoista etsii vastauksia auktoriteeteiltä, mutta suoriin kysymyksiin Jumalasta ei vastauksia anneta. Ehkä tarkoituksena on ollut jättää katsojalle tilaa tehdä omaa maailmankuvaa vastaava tulkinta. Silti papeista ratkaisu antaa hieman kummallisen kuvan.
Saaristoluonto näyttelee osin Jurmossa kuvatussa elokuvassa yhtä roolia. Kameraa kuljetetaan pitkin jäkälän täplittämää rantakalliota, auringon värjäämää merenpintaa ja kanervaniittyä. Hyönteiset ja käärmeet ovat tärkeässä osassa.
Kuvauksessa sekoittuvat realistinen ja maaginen. Unikuvissa elokuvan hahmot joutuvat keskelle vanhaa uskonnollista taidetta. Kristillistä symboliikkaa käytetään muutenkin runsaasti.
Kaiken aikaa saarella seikkailee myös poika (Luca Leino), joka on immersiivisen uppoutunut leikkiinsä toteemihahmojen kanssa. Luin pojan leikin kuvauksena uskon olemuksesta. Mutta onko siitä luopuminen sitten välttämätön osa aikuistumista? Toivottavasti ei.
ENSI-ILTAPÄIVÄ KIIRASTORSTAINA on varsin osuva ja epäilemättä harkittu. Elokuvaa voikin ehdottomasti suositella pääsiäisen ohjelmistoksi. Niin taitavasti ja moniulotteisesti siinä käsitellään syyllisyyttä, armoa ja nykyihmistä vaivaavaa epäuskoa, jonka pari on kuitenkin väistämättä usko.
Myös alussa mainittu Jumalasta luopuminen on yksi elokuvan aiheista. Silti koin elokuvan niin, että pohjimmiltaan sen maailmassa Jumala on totta tai vähintään mahdollinen.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä