Pirkko Saision järkälemäinen elämäkerta koostuu kymmenistä tarinoista. Ja mikäpä siinä, monipuolinen on kohteensakin: ”ateistien uskova lapsi”, entinen taistolainen, yksi valtakunnan ensimmäisistä julkisesti homoseksuaaleista, rakastaja ja puoliso, äiti ja isoäiti, kirjailija, teatterityöläinen ja dramaturgian professori, sävykäs keskustelija ja toisaalta provokaattori – sekä erinomainen tarinankertoja. Se näkyy elämäkerrassa, jonka on kirjoittanut toinen lahjakas tarinoitsija Heini Junkkaala. Hän on myös Saision ystävä, entinen oppilas ja nykyinen kollega.
”Olet hauskaa seuraa, lyömätön jutun kertoja, legendaarisen kapakkahauskuuttajan maineessa. Ei ole tilannetta, ei niin tukalaa eikä niin ikävää, josta et löytäisi koomista puolta”, Junkkaala kirjoittaa Saisiosta, Saisiolle. Elämäkerturi on valinnut epätyypillisen kerronnan tavan, yksikön toisen persoonan. Niinpä kirja on kuin pitkä ja henkilökohtainenkin kirje Saikille, kuten Junkkaala häntä kutsuu.
Minua valinta ensin oudoksutti, kunnes se alkoi tuntua ainoalta mahdolliselta. Sen avulla Junkkaala on voinut kirjoittaa myös itsensä mukaan luontevasti minämuodossa. Hän esiintyy muiden rooliensa ohella elämäkerran kirjoittajana, joka joutuu tuon tuosta pohtimaan Saision tarinoiden luotettavuutta.
Tästä muistojen luotettavuudesta tulee yksi tärkeä teema kirjassa. Toisinaan Junkkaalan selvitykset paljastavat, etteivät kaikki Saision tarinoiden yksityiskohdat pidä paikkaansa. Muistot kertovat silti jotain kohteestaan, siinä mielessä niitä voi pitää tosina. Sopimaton on ensisijaisesti Saision narratiivi hänen omasta elämästään, ei historiallinen dokumentti.
Saision suhdetta kristinuskoon lähestytään yhä uudestaan eri suunnista. Tähän teemaan liittyvät jotkut kirjan parhaista anekdooteista, löyhästi sekin, jossa Saisio lupautuu vahingossa television Homoillassa vuonna 1996 yhteistyöhön Suomen Kristillisen Liiton (nyk. kristillisdemokraatit) kanssa.
Junkkaala kirjoittaa myös Saision havainnoista taistolaisen liikkeen ja uskonnon suhteesta. Toisaalta taistolaisuuteen kuulunut ateismi oli jännite Saision ja liikkeen välillä. Toisaalta Saisio kuvailee liikettä uskonnolliseksi lahkoksi, jossa hän koki myös hengellisiä tunteita.
Sanojen valtaa korostavaan luterilaisuuteen Saisiolla taitaa olla hieman kalsea suhde. Sen sijaan hän viihtyy nykyään Madeiran-kotinsa kansankatolisessa lähikirkossa. Siellä kuulemistaan saarnoista Saisio ei ymmärrä kovin paljon, mutta käy ilmi, etteivät niitä muutkaan kuuntele.
Loppuun Junkkaala on muotoillut kauniin kiteytyksen Saision elämänkatsomuksesta: ”Olet ikäsi yrittänyt lähestyä kristinuskoa tavoilla jos toisillakin. Nyt olet tullut siihen tulokseen, että ei sinun tarvitse sitä lähestyä. Voit olla tässä. Levätä liepeillä.”