Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Pekka Huokuna, 64, jää eläkkeelle toukokuun lopussa. Takana on neljä vuosikymmentä kirkon palvelemista eri tehtävissä seurakunnassa ja keskushallinnossa.

Tuona aikana maailma ja kirkko ovat Huokunan mukaan muuttuneet paljon.

– Tietysti mieskin on muuttunut. Vuosikymmenet ovat tuoneet yhtäältä tietynsorttista kyynistymistä, mutta kyllä toisaalta tuntuu siltä, että usko kirkon ytimeen on vahvistunut. Tosin sen ytimen ympärillä on paljon muuttunut ja muuttuu vielä enemmän jatkossa, Pekka Huokuna arvioi.

Kysyttäessä neljän vuosikymmenen muutoksista tarkemmin Huokuna on pohdiskelevan oloinen. Pitkiin vuosiin mahtuu paljon muutosta.

– Joissakin asioissa on menty hyvään ja joissakin ei. Mutta ei ole sellaista yhtä isoa muutosta, että kirkko oli muuttunut ”tuollaisesta tällaiseksi”, Huokuna toteaa.

Hieman yllättävästi hän arvioi, että kaiken kaikkiaan kirkko on hänestä nyt luontevammin osa suomalaista yhteiskuntaa, kuin aikaisemmin.

– 80-luvulla ei tarvinnut miettiä kirkon asemaa. Se vain oli osa kaikkea, vaikkei kukaan olisi ollut siitä kiinnostunutkaan. Nyt sen asema ei perustu asemavaltuutukseen, vaan siihen, että kirkolla on annettavaa ja siksi se otetaan mukaan.

Hänen mielestään asia on näin, vaikka yhteiskunta tänään onkin paljon maallistuneempi kuin 40 vuotta sitten.

– Kirkko on suomalaisille merkityksellinen.

Huokunalla on takanaan vuosikymmeniä seurakuntatyötä. Hän korostaa sitä, että ”siellä seurakunnissa se kristillisyys elää, ei näissä hallintotoimistoissa”.

Kansliapäällikön tehtävä on hänestä korostetusti hallintovirkamiehen, ei hengenmiehen työtä: siinä puhutaan henkilötyövuosista, prosenteista, kuutiometreistä ja erilaisista hallinnollisista rakenteista.

– Tämän kuuden kansliapäällikkövuoden aikana seurakuntapappi minussa on pitänyt panna syrjään. Odotan sitä, että eläkevuosina voisin jollakin tavalla palata hengelliseenkin työhön, Huokuna sanoo.

KIRKKOHALLITUKSEN KANSLIAPÄÄLLIKKÖ Huokunasta tuli vuonna 2019. Sitä ennen hän ehti työskennellä kymmenen vuotta kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajana. Huokuna ei kysyttäessä halua arvioida työuransa kovinta paikkaa. Mutta kansliapäällikkyysvuosista tuli toisenlainen reissu, kuin hän etukäteenoli arvioinut.

– Jouduin olemaan melkein koko tuon jakson kriisiajan johtaja. Kuudesta vuodesta viisi. En ollut ajatellut, että niin voisi käydä.

Tällä Huokuna viittaa ensinnäkin koko maailman vuosina 2020 ja 2021 pysäyttäneeseen pandemiaan. Ja kun siitä ruvettiin selviämään, syttyi vuonna 2022 Euroopassa sota, kun Venäjä hyökkäsi avoimesti Ukrainaan. Kaikki tämä säteili myös Suomen kirkkoon ja sen keskushallinnossa myös kansliapäällikön työpöydälle. Monet asiat oli ajateltava uudella tavalla.

Kirkon keskushallinnossa yritettiin kriisivuosina pitää kirkkolaiva pinnalla.

– Näin ihan rehellisesti. Koronakriisin aikana johdin työtä Teamsissa joka päivä. Se oli pahimmillaan rasittavaa, kuin viikkokausien harmaata mössöä, josta mikään ei erottunut. Sitten syttyi sota. Joku muu saa arvioida, miten siinä kaikessa suoriuduin, Huokuna sanoo lakonisesti.

Erilaisten kriisien rinnalla oli myös muuta rutiinia ja uudistuksia: talouden supistuksia ja seurakuntien rakenneuudistusta.

Ehkä tätäkin taustaa vasten Huokuna painottaa, että kansliapäällikön tehtävässä on täytynyt olla yleismies, generalisti.

– En osaa mitään asiaa kunnolla, mutta yhtä ja toista jonkin verran. Monesta asiasta on tässä työssä täytynyt tietää jotakin, mutta missään ei ole tarvinnut olla erityisasiantuntija. Joka suuntaan on tarvittaessa pitänyt revetä.

Tiivistäen kansliapäällikön on Huokunan mielestä oltava tietyntyyppinen ihminen: paljosta kiinnostunut yleisihminen, ei minkään alan erikoisihminen.

Kirkkohallituksen joukot saavat Huokunalta kiitosta.

– Olen tykännyt kirkkohallituksen väestä. Siellä on kovan luokan ammattilaisia. Ajattelen erityisesti Kirkon palvelukeskusta. Sen alku oli vaikea.

KIRKON NELJÄN vuosikymmenen muutokseen on kuulunut myös sen jäsenmäärän nopea pienentyminen. Tämä koskee varsinkin kirkon jäsenten suhteellista osuutta väestöstä, sillä 1990-luvulla alkaneista suurista eroamisista huolimatta kirkon jäsenmäärä saavutti absoluuttisin numeroin kaikkien aikojen suurimman määränsä vuonna 2001, jolloin sillä oli 4,4 miljoonaa jäsentä.

Nyt, 25 vuotta myöhemmin, kirkon jäsenmäärä on noin 3,5 miljoonaa, tai 63 prosenttia Suomessa asuvista.

Kirkosta eroamiset ovat Huokunasta murheellinen asia, mutta asiaan on monta näkökulmaa.

– Mitä pienempi kirkon jäsenprosentti on, sitä tietoisempia jäsenet ovat jäsenyydestään. Jos kaikki kuuluvat johonkin yhteisöön, asiaa ei oikein tarvitse edes miettiä. Nyt yli 60 prosenttia sanoo, että ”tänään haluan olla kirkon jäsen”, Huokuna toteaa.

Huokuna tuntee myös vähemmistökirkkojen elämää ja toteaa, miten niissä jäsenyys merkitsee yleensä paljon.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaan kehitykseen nähden Huokuna vaikuttaa optimistilta.

– Kirkossa käydään, radiomessuja kuunnellaan ja netinkin kautta on mahdollista olla mukana. Mutta ollakseen kunnon seurakuntalainen ei toki tarvitse olla toiminnassa mukana. Kaiken kaikkiaan: tulevaisuudessa ne, jotka ovat kirkon jäseniä, ovat sitoutuneempia kirkkoon.

Väärään varmuuteen kirkossa ei Huokunan ajatuksissa pidä jäädä. Yhteiskunnassa on oltava mukana eri tavoin kuin ennen. Luterilainen kirkko on edelleen ylivoimaisesti suurin kirkko, mutta ei enää valtakirkko.

– Siksi meidän on oltava aktiivisia. Meidän on osallistuttava keskusteluun, meidän on kerrottava arvoistamme. Jos emme sano mitään, silloin ei ole ihme, että vajoamme marginaaliin.

Huokunan mukaan kirkon arvopuheenvuoroissa on paljon hyviä sellaisia: ne eivät aina miellytä kaikkia, mutta ne rakentavat.

– Olemme muuttumassa kansankirkosta kansalaisyhteiskunnan kirkoksi. Siinä on oltava hyvällä tavalla aktiivinen. Silloin kirkolla on tilaa paikallisyhteisöissä. Siellä toimitaan yhteisön hyväksi, Huokuna sanoo.

Kokonaisuudessa kirkon on jatkossa sopeudettava toimintaansa pieneviin talouden resursseihin.

RAHA. SE on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kirkkohallituksessa ollaan selvillä kirkon talouden suurista ja pienistä kuvioista. Suomen kirkko kuuluu ongelmistaan huolimatta edelleen tämän maailman rikkaisiin kirkkoihin. Huomenna tai vielä ylihuomennakaan ei Huokunan mukaan tapahdu talouden vuoristoradoista huolimatta mitään dramaattista.

– Nyt tilanne on se, että hyviä vuosia koko kirkon taloudessa on vielä tulossa: tulot siis kattavat menot. Käänne tapahtuu ennusteiden mukaan 2030-luvulla, Huokuna ennustaa saadun tiedon perusteella.

Hän ymmärtää sen, että seurakuntatasolla vaihtelu talouden tilanteen ja prognoosien kanssa on kuitenkin suurta.

– Kokonaisuudessa kirkon on jatkossa sopeudettava toimintaansa pieneviin talouden resursseihin. Siihen työhön on nyt jo ryhdyttävä ja on tärkeää, että sitä mietitään seurakunnissa.

Seurakunnissa tarvitaan Huokunan mukaan joka tapauksessa rakenneuudistus.

– Ja iso semmoinen. Alun alkaen seurakunnat olivat paljon nykyistä enemmän seurakuntalaisten varassa. En tarkoita, että he hoitaisivat seurakunnassa kaiken. Mutta suuntauksen on oltava pois työntekijävaltaisesta kirkosta. Toivon, että vuonna 2050 moni asia seurakunnissa on vahvasti seurakuntalaisten varassa. Se ei ole huono juttu, Huokuna sanoo.

Seurakuntarintamalla jatkuu Huokunan mukaan seurakuntien liittyminen yhä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kaikki kirkossa eivät pidä talouden sanelemasta kehityssuunnasta.

Huokuna itse kertoo haaveilevansa sellaisesta tulevaisuudesta, jossa talous, hallinto, hautaustoimi ja diakonia hoidettaisiin pitkälti suurissa yksiköissä, mutta jumalanpalveluselämä ja muu sellainen kappeliseurakunnissa tai lähikirkkoyhteisöissä. Nämä voisivat hänen mielestään aivan hyvin olla nimeltään seurakuntia.

– Tämä voi olla utopiaa, mutta tuollaisessa rakenteessa moni seurakunta voisi teoriassa palata itsenäiseksi.

Kirkon keskushallinnossa Huokuna muuttaisi ensinnäkin kirkolliskokousta.

– Sitä pitäisi pienentää ja sen pitäisi kokoontua lyhyemmin jaksoin nykyistä useammin.

Piispainkokous on Huokunan mukaan jo uudistunut. Se kokoontuu nykyisin useita kertoja vuodessa pienemmällä joukolla, siis ilman asessoreja.

Keskushallinnon kolmas toimija on kirkkohallitus.

TALOUDELLISESSA VYÖNKIRISTYKSESSÄ tietysti myös kirkkohallitusta koskee se, että se joutuu sopeutumaan pieneneviin tuloihin.

– Kun se tehdään vastuullisesti, pystymme jatkossakin tuottamaan kokonaiskirkon tarvitsevat palvelut, Huokuna sanoo.

Kirkkohallitus on parhaillaan talouden sopeutuksen kourissa.

– Se ei ole hauskaa, mutta se on tarpeellista. Joudumme myös irtisanomaan ihmisiä, mutta koetamme hoitaa sen niin, että haluamme turvata kirkkohallituksen tehtävät ja palvelut: siis mahdollisimman vähän harmia kirkolle.

Kokonaiskirkon tasolla ei tulla Huokunan mukaan kuitenkaan näkemään mitään kertakaikkista, yhdessä rysäyksessä tehtävää henkilöstön vähentämistä.

– Jos maailma pyörii suunnilleen entiseen malliin, en usko, että mitään romahdusta tulee. Hallittu vähentäminen kyllä toteutuu. Seurakuntien päätöksentekoon on tässä luotettava.

Huokuna on selvillä siitä, että seurakunnissa on aina ollut myös kirkkohallituksen vastaisuutta. Häntä hieman harmittaa, että sitä on vieläkin.

– Tarjoamme kuitenkin seurakunnille palveluita, mutta siellä ei edelleenkään aina oivalleta, että ne tulevat meiltä. Esimerkiksi kirkon verkkosivualusta on meidän kustantamamme. Samoin virsikirjojen ja monien muiden kirjojen tekeminen. Se harmittaa, kun meidän kirkkohallituksessa luullaan olevan kirkon elämästä vieraantuneita, Huokuna puhisee.

Hän muistuttaa myös, että seurakunnissa eivät näy kirkkohallituksen tekemä vaikuttaminen tai edunvalvonta, esimerkiksi valtion suuntaan.

Huokuna ei halua nähdä tapahtuneessa mitään ”kirkonvastaista juonittelua”.

HALLITUS LEIKKASI hiljattain kirkon yhteiskunnallisiin tehtäviin tarkoitettua rahoitustaan. Ongelmia kirkolle tulee sen seurauksena erityisesti hautaustoimessa, johon melkoinen osa valtion rahoituksesta on kohdistettu.

Kun tällaista tapahtuu on kysyttävä, ovatko kirkon ja valtion suhteet kunnossa?

Huokunan mukaan kirkon yhteiskuntasuhteet ovat olleet ja ovat edelleen kunnossa.

– Tässäkään leikkauksessa sellaista, että ”leikataas nyt kirkolta”. On vain valtava tarve säästää ja siinä on lähtenyt budjetista pois myös kirkolle suunnattuja rahoja, Huokuna toteaa.

Huokuna korostaa, että valtion kanssa on nyt keskusteltava ja pidettävä yhteyttä. Vastapeluri on valtion suunnassa opetus- ja kulttuuriministeriö.

Huokuna ei halua nähdä tapahtuneessa mitään ”kirkonvastaista juonittelua”.

– Tämä on ollut valtiolta enemmän sellainen huolimattomuusvirhe. Me kestämme tämän valtionrahoituksen leikkauksen kerran, mutta pitkällä tähtäimellä niin ei voi jatkua. Kirkko hoitaa tehtäviä, joita valtion pitäisi hoitaa.

Suomessa on Huokunan mukaan historiallisista syistä järkevää, että kirkko hoitaa esimerkiksi hautaustoimen.

– Kirkko osaa sen ja valtio on sitoutunut maksamaan siitä 80 prosenttia. Siksi hinnat voidaan pitää kohtuullisina kansalaisille.

Jatkoneuvotteluhin ensi vuotta ajatellen kirkko lähtee Huokunan mukaan ”avoimin mielin”.

– Valtiolle, kirkolle ja veronmaksajalle on tärkeää, että rahoituksessa päästään takaisin siihen 80 prosenttiin.

Olen ehkä naiivi, kun en näe kirkossa puoluepoliittista aspektia.

PUOLUEPOLITIIKKA EI ole nyky-Suomessa erityisen hyvässä huudossa, vaikka suomalainen yhteiskunta on sitä täynnä.

Menneisyydessä kirkonmiehet ovat joskus toimineet Suomessa jopa pääministereinä ja muina ministereinä. Papistoa on voitu eri aikakausina pitää usein voittopuolisesti tiettyyn poliittiseen suuntaan kallistuneena ja papinvaaleissa on äänestäjien tai valitsijoiden kesken voitu arvuutella myös kandidaattien poliittisia näkemyksiä. Seurakuntatasolla kirkkovaltuustot valitaan usein poliittisten puolueiden muodostamista ryhmistä, vaikka poliittisia tunnuksia ei aina käytettäisikään.

Onko puoluepolitiikka nykyisin osa kirkollista vallankäyttöä? Onko sillä kirkossa merkitystä?

– Minun näkökulmastani sillä ei ole, mutta luottamushenkilöiden kannalta katsoen sillä ilmeisesti on, Huokuna muotoilee.

Hän jatkaa, ettei politiikalla hänen arjen työssään ole ollut merkitystä, mutta asialta voi ole voinut sulkea silmiään ja korviaan.

– On oltava taju siitä, mitä politiikassa tapahtuu, minkä tyyppisiä asioita itse kukin puolue pitää tärkeänä. Olen ehkä naiivi, kun en näe kirkossa puoluepoliittista aspektia. En katso olevani poliittinen henkilö. En ole koskaan ollut minkään puolueen jäsen, Huokuna toteaa.

Hänen mielestään olisi kuitenkin hyvä, jos yhteiskunnassa muutenkin vastuuta kantavat ihmiset voisivat kantaa vastuuta myös kirkon keskushallinnossa.

– Ajattelen tässä esimerkiksi menneiden aikojen Viljami Kalliokoskea ja eräitä muita.

KIRKON REKTYTOINTIASIAT eivät ole kansliapäällikön työpöydän ykkösasia, mutta Huokunan sisällä elänyt seurakuntapappi on toki selvillä kokonaistilanteesta.

Suomen kirkossa on piilossa olevaa ja maaseudulla myös sangen näkyvää työntekijäpulaa. Erityisesti nuorisotyöhön ja diakonian tehtäviin voi olla usein vaikea saada pysyvästi henkilökuntaa. Myös pappispulaa esiintyy. Kirkkoherran tehtäviin voi jossakin olla hyvin vaikea saada hakijoita ja vaihtuvuutta on.

Huokunaa harmittaa erityisesti se, että kirkkoherran virasta on kasvanut mielikuvissa jonkinlainen mörkö.

– Olen kuullut paljon kerrottavan, miten kurja homma se kirkkoherran homma on. Minusta se vaan ei paikkaansa, Huokuna lataa.

Kansliapäällikkö hahmottaa hyvin, että erilaiset seurakunnat vetävät puoleensa eri voimalla.

– Jos on joku auringonlaskun seurakunta, eipä sinne paljon haluta. Mutta toisaalla voi olla myös seurakunta, jossa on paljon virkeää väkeä. Tosin ehkä sinnekään ei ole helppoa saada kirkkoherroja.

Kirkkoherran virka on Huokunasta jopa tietyllä tasalla kirkon paras virka.

– Kirkkoherrahan voi pitkälti miettiä itse, mihin lähteä ja mihin ei. Siinä on vapautta eri tavalla, kuin muissa hommissa. Kirkkoherran viran palkkaus ei tosin ole hyvä, mutta ideoita voi viedä eteenpäin, jos osaa motivoida henkilöstä.

Pienikin seurakunnan työyhteisö voi Huokunan mukaan puhaltaa yhteen hiileen. Ja työssä pitää muistaa myös se kirkkoherran viran vapaus.

– Kirkkoherrallahan on mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka usein on kokouksia tai johtokuntia tai muita. Tämä kokousrumban päälle kaatuminen on juuri se harha. Suuri osa kokouksistahan on kuitenkin itse aiheutettuja, Huokuna sanoo.

Kirkon ei tarvitse olla mahtava enemmistökirkko voidakseen olla luterilainen kirkko.

VIRANHOIDON ULKOPUOLELLA ja myös sen osana Pekka Huokunan suuri rakkaus on Unkari. Love story sukukansan kanssa alkoi jo 1980-luvulla.

– Kävin Unkarissa ensimmäisen kerran vuonna 1985. Sen jälkeen maa on muuttunut kovasti, Huokuna muistelee.

Huokuna tuntee Unkaria ja sen luterilaista kirkkoa hyvin. Itseopiskelun myötä kielitaitoakin on tarttunut roppakaupalla. Unkarissa hän kertoo oppineensa paljon.

– Siellä olen oivaltanut, että kirkon ei tarvitse olla mahtava enemmistökirkko voidakseen olla luterilainen kirkko, tai voidakseen elää siinä kirkossa kristittynä. Olen niillä reissuilla oppinut paljon sellaisen pienen vähemmistökirkon tilanteesta, jolla ei ole isoja resursseja.

Huokuna kertoo ”kätilöineensä” Unkarin kirkon kanssa yhden ystävyysseurakuntasopimuksen, yhden ystävyysrovastikuntasopimuksen ja yhden ystävyyshiippakuntasopimuksen.

– Olen vaikuttanut myös Suomen ja Unkarin luterilaisten kirkkojen ystävyyssopimukseen.

Kansainvälisyys on muutenkin ollut Huokunalle hänen viimeisissä viroissaan keskeinen ja henkilökohtaisestikin tärkeä osa työn kuvaa. Hänellä on ollut yhteyksiä Viron kirkon kanssa. Tapaamisia kirkkojen johdon välillä on ollut säännöllisesti.

EU-asiat ovat kuuluneet kirkossa varsinkin kansliapäällikön toimenkuvaan. Huokuna muistelee tässä yhteydessä kaiholla Brysselissä myös kirkon EU-asioita hoitanutta Lena Kumlinia, joka nukkui pois inhimillisesti katsoen kovin varhain.

Myös pohjoismainen yhteistyö on sopinut ruotsin kieltä hyvin osaavan Huokunan pirtaan.

Erityisesti pandemian aikana pidettiin Huokunan mukaan tiiviisti yhteyttä. Norjan ja Ruotsin kirkkojen kanssa on allekirjoitettu viime vuonna virallinen valmiutta ja varautumista koskeva yhteistyöasiakirja.

KOHTA ON aika painaa neljänkymmenen työvuoden jälkeen kirjan takakansi kiinni. Edessä ovat eläkevuodet.

Mitä Huokuna haluaisi toivottaa seuraajalleen Niilo Pesoselle?

– Niilolle voisin toivottaa, että rohkeasti eteenpäin. Täällä on hyvä porukka töissä, tämä on hyvä paikka lähteä kohti tulevaisuutta. Ei tarvitse tehdä kuten minun aikanani on tehty, vaan ajatellen sitä, mitä tarvitaan tulevana aikana.

Eläkkeelle jäädessään Pekka Huokuna toivoo, että hän pystyisi kirjoittamaan.

– Lauluja ja virsiä. Niitä olen tehnyt 30 vuotta. En aio kirjoittaa suurta romaania, ellei tule sellainen olo. Ei myöskään ole ollut itsestään selvää, että pääsee terveenä eläkkeelle.

Uuden elämänvaiheen edessä pian emeritukseksi jäävällä kansliapäälliköllä on lähimmässä elämänpiirissä myös uuden elämän iloa.

– Ensimmäinen lapsenlapsi syntyi hiljattain, vaariksi tullut kansliapäällikkö Pekka Huokuna kertoo onnellisena.

Lue myös:

Kansliapäällikkö Pekka Huokuna: Hallituksen lisäleikkausten myötä kirkko joutuu pohtimaan jopa hautaustoimesta luopumista

Ruovedellä puuhataan liitosta, Lemillä halutaan erota – Seurakuntaliitoksissa tuntuu, että saadaan hyvää tai kaikki viedään

Ilmoita asiavirheestä