Yksi ruumis, monta nakertajaa
Ylen kolumnisti, THL:n tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori, aiempi luterilaisen kirkkomme kirkolliskokouksen maallikkojäsen, Heikki Hiilamo on jouluviikon maanantaina julkaissut YLE:llä kirjoituksen "Kirkko rakentaa itselleen suojakilpeä syrjinnälle".
Kiintoisa artikkeli
Artikkeli on mielenkiintoinen, otsikkoa myöten. Mitäpä professori haluaa kolumnissaan sanoa luterilaisesta kirkosta? Tätä voikin hetken pohtia.
Lähinnä siitä näkökulmasta mitä agendaa professori kirjoituksessaan ajaa.
Lyhykäisesti sanottuna professori Hiilamon mielestä näyttää olevan jollain tapaa väärin, että luterilainen kirkko, lakejaan myöten, päättää omista asioistaan. Maan eduskunta vain hyväksyy tai hylkää kirkon lakiesitykset.
Tämä näyttää professori Hiilamon mielestä olevan jollain tapaa väärin ja virheellistä, kun poliitikot ja kulloisetkin poliittiset suhdanteet eivät pääsekään eduskunnassa päättämään luterilaisen kirkon asioista.
Ääneen lausumaton kysymys
Professori Hiilamon kolumni, vaikkei hän sen ydintä kertaakaan nimeltä mainitse, liittynee kysymykseen pitäisikö Pertille ja Martille myöntää kirkollinen vihkimys avioliittoon.
Jo Hiilamon kolumnin otsikko on väärin muotoiltu. Luterilaisen kirkon jäsenyys - toisin kuin vaikkapa kuntalaisuus ja kansalaisuus - on täysin vapaaehtoinen. Suomessa jokainen voi liittyä mihin tahansa uskonnolliseen yhteisöön tai olla liittymättä.
Filatelistit eivät aja vanhojen postimerkkien hävittämistä eivätkä sydänyhdistykset sydänsairauksien lisäämistä. Jos jäsen halua polttaa postimerkkejä tai lisätä sydänsairauksia, hän voi perustaa näitä tarkoituksia edistämään omat yhteisönsä. Eikä siis vaatia, että alkuperäiset yhteisöt ryhtyvät jokinlaista "syrjintää vastustaakseen" kannattamaan itselleen vieraita mielipiteitä "syrjinnän" vastustamiseksi.
Vakava asia
Huumori sikseen - professori Hiilamon kirjoitus on hyvin vaarallinen. Meillä on lähihistoriassa karmivat esimerkit niin kommunisti-Venäjältä kuin natsi-Saksastakin siitä miten totalitaarinen, ideologian ohjaama poliitinen valta halusi ottaa ja otti hallintaansa kirkot ja uskonyhteisöt.
Kun me emme kuitenkaan elä totalitarismissa, vaan demokratiassa. Siksi kaikki pyrkimykset minkään uskonyhteisön poliittis-ideologiseen ohjailuun on päättäväisesti torjuttava.
Jos uskonnollinen yhteisö kuten luterilainen kirkko on Martille ja Pertille sopimaton ja heitä syrjiväksi koettu, he voivat vapaasti perustaa oman kristillisen uskonyhteisönsä, jonka toiminnan he kustantavat ja jossa heille sopivat kirkollis-kristilliset menot voidaan toteuttaa. Eihän tässä ole mitään ongelmaa!
Hyvinä historiallisina esimerkkinä Suomessa tässä suhteessa toimivat vapaakirkko ja helluntailiike. Kun ne eivät hyväksyneet lapsikastetta, aktivistit perustivat omat ja omalla taloudellisella perustallaan toimivat yhteisönsä. He rakensivat kokoustilansa ja palkkasivat omat pastorinsa.
Professori Hiilamon ongelma?
Sosiaalipolitiikan professorin Heikki Hiilamon mukaan, näin asian hänen kirjoituksestaan ymmärsin, "vanhan" kirkkolain tunnustuspykälä on muka perustuslakiongelma. Siis se, jossa kirkkolaissa todetaan, että luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristinuskoa, joka on lausuttu vanhan kirkon uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa.
Kun kuitenkin luterilaiseen kirkkoon kuuluminen on nykyään täysin vapaaehtoista, mitään perustuslakiongelmaa ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole olemassa.
Luterilaisen kirkon väitetty kamaluus
Hiilamon kirjoitus, kuin ääneenlausumatonta syrintää vahvistaakseen, nostaa esiin luterilaisen kirkkomme kamaluuksia ja typeryyksiä - ja aivan lapsellisella tavalla.
Professori Heikki Hiilamo esittää, että syy miksi eduskunnnalla, nykyisillä poliittisilla päättäjillämme, ei ole valtaa muuttaa kirkkolakia, on historiallinen.
Hänen mukaansa haluttiin estää, etteivät Venäjän keisarit voimeet puuttua Suomen kirkon asioihin. Tätä perustelua professori Hiilamo pitää nykyaikaan huonosti sopivana.
Niinpä niin
Entisajan ihmiset eivät olleet meitä tyhmempiä. Kysehän oli uskonnollisen uskon ja omantunnonvapauden puolustamisesta altavastaajan tilanteessa - siitä ettei mikään itsensä itsevaltaiseksi ymmärtämä järjestelmä, kuten paavi tai Venäjän ortodoksinen itsevaltainen keisari, voisi puuttua uskonasioihin Suomessa.
Rauhoituspolitiikan nimissä Aleksanteri I, kuten Porvoon valtiopäivillä 1809 todettiin " Jumalan armosta, Kejsari ja Itsevaltias yli koko Ryssänmaan ect." vahvisti Suomen lait, Suomen luterilaisen uskonnon, asukkaiden oikeudet ja säätyjen erivapaudet - siis aikana, jolloin Venäjä oli sotilaallisesti valloittanut Suomen ja jolloin Venäjällä vallitsi maaorjuus ja uskontomme vahvistaja, imperiumin yksinvaltainen johtaja, oli ortodoksi.
No, olihan tässä uskonnonkin osalta niin sanottuja ongelmia. Venäjän ortodoksinen keisari nimitti autonomian ajan luterilaisen kirkon piispat - kuten myös Helsingin yliopiston professorit. Autonomialla oli siis rajansa, siihen mittaan saakka, että imperiumin näkökulmasta vääränlaista politiikkaa edustava pappi voitiin vaikkapa syrjäyttää kirkkoherranvirasta, johon seurakuntalaisten enemmistö oli hänet äänestänyt.
Poliittinen kähmintä?
Hiilamon erikoisessa artikkelissa luterilaisen kirkon uskottavuutta yritetään murentaa viittaamalla kirkolliseen kähmintään.
Hiilamon mukaan, jos kirkkopolitiikan kiemurat olisivat kirkon jäsenten tiedossa, kukapa kirkon jäsen haluaisi verovaroillaan tukea kirkkoa, joka "suojelee epätasa-arvoa ja syrintää".
Hoh hoijaa!
Esimerkkinä näistä kamalista kiemuroista professori Hiilamo nimeltä mainitsee vanhoillilestadiolaiset, "kymmenittäin" pappeja, jotka uskovat vain oman yhteisönsä jäsenten pelastuvan.
Vapaassa maassa voi olla kirkon jäsen ja uskoa myös näin. Asian totuusarvo paljastuu, noin uskonnollisessa mielessä, vasta kuoleman jälkeen. Ennuste ei tässä suhteessa ehkä ole kovin hyvä, kun Jeesus ja hänen seuraajansa eivät olleet minkään sortin myöhempien aikojen suomalaisten herätysliikkeiden jäseniä.
Kysehän ei Hiilamolle ole kuitenkaan vanhoillislestadiolaisten tai muidenkaan suomalaisten herätysliikeiden uskonnollisista näkemyksistä,vaan näiden liikkeiden muista näkemyksistä.
"Kamalia kiemuroita" on kaikissa ihmisten toiminnoissa, eduskunnassa, valtuustoissa, yliopistoissa, yhdistyksissä, kuten jokainen järkevä ihminen ymmärtää asian olevan. Tällaisia me ihmiset olemme.
Tämä Hiilamon huomautus ei ole minkäänlainen argumentti sen puolesta, että antaisimme poliittisille puolueille valtaa päättää uskonyhteisöjen uskomuksista ja niiden väärässä tai oikeassa olemisesta.
Kaupunkilegendat
Kaupunkilegendoissa, kiertävissä juoruissa ja tarinoissa, kerrotaan vasemmistolaisista, jotka ovat keksineet, että alhaisen kirkollisen äänestysprosentin vuoksi kirkko tarjoaa "helpon" kanavan julkisuuteen ja helpon kanavan päästä päättämään kirkon asioista.
Protestanttinen uskonyhteisö on saanut olemassaolonsa aikana kamppailla valtiollisia ja uskonnollisia yksinvaltiaita, sotalordeja, rahan- ja vallanhimoisia poliitikkoja ja kaikenlaisia totalitarismeja vastaan oman olemassaolonsa, uskonsa ja omantunnonvapauden puolesta.
Professori Heikki Hiilamon artikkelista päätellen tämä kamppailu ei vieläkään ole ohi.
37 kommenttia
Nykyiseen aikaan hyvin sopiva perustelu kirkkolan säätämisjärjestykselle on se, että kirkon laajan autonomian takaaminen on tarpeen, jotta ei-kristityrt poliitikot eivät pääsisi päättämään kirkon sisäisistä asioista.
Hiilamon kirjoitusta en ole lukenut, joten siihen en voi ottaa kantaa.
Kirkosta noin muuten…
Olen usein sanonut, että kirkolla on paras bisnesidea ikinä, se myy tuotetta, jonka saa vasta kuoleman jälkeen. Kukaan ei tule kertomaan vastasiko tuote siitä maksettua hintaa. Ihmiset maksavat koko aikuisikänsä osallisuudesta tuonpuoleiseen valtakuntaan, aivan kuten egyptiläiset aikoinaan, ja nyt kun muumiot nousevat ylös haudoistaan, tai heitä nostetaan, pitäisi kansalaisilla jo hälytyskellot soida, että ei taida pitää paikkaansa se, että elämä onkin haudassa. ” Haudassa oleville elämän antoi ”. Kun jopa rikkaiden ja vaikutusvaltaisten arvohenkilöiden tuonpuoleinen päätyi hautarosvojen saaliiksi ja mustunut ruumis lasiarkussa museoon kaiken kansan tölläämäksi. Anubiksen risti avaimena tuonpuoleiseen ihanuuteen on menettänyt tehonsa, ja herroille faaraoille kehitelläänn uusia tarinoita, joissa myös Suuren hallitsijan todellinen kelvottomuus tulee esille, kuin tuomiolle. Itsensä ylentäjät alennetaan, vielä tuhansien vuosien jälkeen.
Mitä sitten pitäisi ajatella kirkon valheellisesta opetuksesta; ’ Jeesus herättää sinut viimeisenä päivänä, ’ ’ikuiset kristuksen häät’, ’lampaat ja vuohet’, ’taivas ja helvetti.’ Paholaiset ja riivaajahenget, kirosanat ja syyttelyt. Opetuksesta, johon kuuluu myös usko ihmisuhriin, jota tapaa noin muuten kauhistellaan alkukantaisena ja pakanallisena tapana, vääränä uskona, kerettiläisyytenä, ja taikauskona, mutta kristinuskossa se edustaa suurinta jumalan rakkautta. Ihmisuhri on asia, jota en lakkaa ihmettelemästä, ja tekisi mieli huuttaa; Herätkää pahvit! Kristinusko on viimeinen elossa oleva ihmisuhriin uskova aatevirtaus, muut ovat jo onneksi kadonneet satoja vuosia sitten.
Se suuri kysymys koskee Luottamusta, joka syntyy rehellisyydestä, totuudesta, ja pyrkimyksestä oikeaan tietoon, mutta laitos, jonka pitäisi edustaa ylevintä moraalia yhteiskunnassa, julistaa kuitenkin uskomista valheisiin, aikaisemmin jopa rangaistuksen uhalla, siksi en ihmettele ollenkaan jos kansalaisten luottamus kaikilla tasoilla auktoriteetteihin on nollassa. Ja miksi kukaan heistä pyrkisikään olemaan totuudellinen, valheilla menestyy paremmin, ja kirkko julistaa heille armoa armon päälle. Vastalahjaksi kirkko saa verotusoikeuden.
Keneen me voimme luottaa nyt, kun ei ole pakko enää olla hiljaa, ja meillä on oikeus vaatia tilille puheista ja lupauksista. Jos Pyhä henki ja pyhyys tarkoittaa satuja ja tarinoita, henkimaailman höttöä on se syytä kertoa ihmisille kuten; emme tiedä tästä varmaa, mutta tarina kertoo. Suurimman osan voi poistaa opetuksellisena materiaalina, koska syytöksiä kuten ”Kristuksen murhaajat” Apt. pidetään nyt rasistisena, ja siksi nuorison turmelemisena.
Hiilamo : ”Kirkko rakentaa itselleen suojakilpeä syrjinnälle”. Kirkko mainitaan perustuslaissa. Perustuslakivaliokunnalla on oikeus….. toimia.
> Lyhykäisesti sanottuna professori Hiilamon mielestä näyttää olevan jollain tapaa väärin, että luterilainen kirkko, lakejaan myöten, päättää omista asioistaan.
Luettuani Heikki Hiilamon kolumnin, en voi kuin ihmetellä, miten blogisti on tullut tällaiseen johtopäätökseen. Hiilamon kirjoituksesta ei löydy edes rivien välistä kohtaa, missä haluaisi valtion tai kenenkään muun ulkopuolisen puuttuvan kirkon päätöksentekoon.
Lopuksi toteaisin, että jos blogistin asenne on, että erimielisyyksien ratkaisemisen sijasta eri mieltä oleville osoitetaan ulko-ovea, on aina riski että siitä ovesta joutuu kulkemaan itse.
”Kun kuitenkin luterilaiseen kirkkoon kuuluminen on nykyään täysin vapaaehtoista, mitään perustuslakiongelmaa ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole olemassa.”
No eikä ole, kirkkoon kuluvien lapsia liitetään kirkkoon about heti synnyttyään eikä eivätkä he voi itse erota ainakaan 15 vuoteen.
Seppo, mitä kuukauden ikäinen lapsi mahtaisi siihen vastaisi? Oui ou non?
Tässä tuli oikein selväksi se, miksi tunnustuspykälän täytyy pysyä kirkkolaissa. Muuten kirkko ei voi enää vedota Raamattuun toimintaansa velvoittavana.
Prof. Hiilamon kolumnin koko syvyys näyttää aukevan siitä, että hän pohjimmiltaan kannattaa ranskalaista laïcité –periaatetta.
Tämä kirjoitus on toistaiseksi röyhkeyden huippu Kotimaan blogeissa. Kirjoittaja osoitteelee itsensä kanssa eri mieltä oleville ovea kirkosta ulos. Kannattaisi ehkä ottaa huomioon että änkyräkonservatiiiviajatusten kannattajia on pieni vähemmistö kirkon jäsenistä. Valitettavasti tämä vähemmistö näyttää nyt käyttävän valtaa kirkossa, kuten kirkolliskokouksenkin toiminnasta näkyy. Kirjoittaja ei peittele änkyräkonservatiivien toimintasuunnitelmaa että omitaan kirkko itselle ja savustetaan toisella tavalla ajattelevat ulos. Osana operaatiota ajatellaan tietenkin että seurakuntien omaisuus jäisi tämän änkyräresiduaalin haltuun. Jos seurakunnat luisuvat ääriainesten hallintaan, kuuluisi omaisuus kyllä siirtää niille ihmisille, jotka ovat sen vuosisatojen kuluessa kartuttaneet ja siitä pitäneet huolta. Pitäisi alkaa valmistella seurakuntien kiinteistöjen – erityisesti metsien siirtämistä kunnille. Näin paikalliset asukkaat saisivat sen mikä heille kuuluu eikä joku seurakuntaa pyörittämään jäävä ääriliike. Tällaisia merkkejä alkaa jo näkyä, eikä enemmistö halua tulevaisuudessa yhteiskunnan arvoja vastaan toimivissa seurakunnissa olla, joten tähän ollaan tulossa.
On tietenkin toinenkin mahdollisuus: lakataan osoittelemasta toisillemme kirkon ovea. Sen sijaan kunnioitetaan ja kuullaan kaikkia ja sovitellaan näkemyksiä. Valitettavasti tämä ei taida olla enää ”muodissa” kirkon piirissä.
Kirjoittaja
Tarja-Liisa Luukkanen
Teologian ja historian tohtori, dosentti sekä oppi- ja aatehistorian tohtori, joka kirjoittaa uskonnon, politiikan ja yhteiskunnan globaaleista ja suomalaisista ilmiöistä.
Kolumnisti prof. Hiilamolle eräs keskeinen ongelma näyttää olevan se (maustettuna mm. Päivi Räsäsellä), että tunnustus jäi osaksi kirkkolakia, jonka eduskunta voi vain hylätä ja hyväksyä, eikä sitä päästä nakertamaan muuten kuin mm. ylen kautta. Kun hän toteaa, että ”menettelyllä on nykyaikaan huonosti sopiva perustelu” hän tarkoittaa ilmeisen selvästi myös sitä, että mikäli tunnustus olisi liitetty pelkästään osaksi kirkkojärjestystä, silloin olisi ollut helpompi päästä tilanteeseen, jossa vihittävät olisivat olleet A ja A tai B ja B, eikä kuten nyt A ja B virallisesti.
Ilmoita asiaton kommentti