Ylen kolumnisti, THL:n tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori, aiempi luterilaisen kirkkomme kirkolliskokouksen maallikkojäsen, Heikki Hiilamo on jouluviikon maanantaina julkaissut YLE:llä kirjoituksen "Kirkko rakentaa itselleen suojakilpeä syrjinnälle".

Kiintoisa artikkeli

Artikkeli on mielenkiintoinen, otsikkoa myöten. Mitäpä professori haluaa kolumnissaan sanoa luterilaisesta kirkosta? Tätä voikin hetken pohtia.

Lähinnä siitä näkökulmasta mitä agendaa professori kirjoituksessaan ajaa.

Lyhykäisesti sanottuna professori Hiilamon mielestä näyttää olevan jollain tapaa väärin, että luterilainen kirkko, lakejaan myöten, päättää omista asioistaan. Maan eduskunta vain hyväksyy tai hylkää kirkon lakiesitykset.

Tämä näyttää professori Hiilamon mielestä olevan jollain tapaa väärin ja virheellistä, kun poliitikot ja kulloisetkin poliittiset suhdanteet eivät pääsekään eduskunnassa päättämään luterilaisen kirkon asioista.

Ääneen lausumaton kysymys

Professori Hiilamon kolumni, vaikkei hän sen ydintä kertaakaan nimeltä mainitse, liittynee kysymykseen pitäisikö Pertille ja Martille myöntää kirkollinen vihkimys avioliittoon.

Jo Hiilamon kolumnin otsikko on väärin muotoiltu. Luterilaisen kirkon jäsenyys - toisin kuin vaikkapa kuntalaisuus ja kansalaisuus - on täysin vapaaehtoinen. Suomessa jokainen voi liittyä mihin tahansa uskonnolliseen yhteisöön tai olla liittymättä.

Filatelistit eivät aja vanhojen postimerkkien hävittämistä eivätkä sydänyhdistykset sydänsairauksien lisäämistä. Jos jäsen halua polttaa postimerkkejä tai lisätä sydänsairauksia, hän voi perustaa näitä tarkoituksia edistämään omat yhteisönsä. Eikä siis vaatia, että alkuperäiset yhteisöt ryhtyvät jokinlaista "syrjintää vastustaakseen" kannattamaan itselleen vieraita mielipiteitä "syrjinnän" vastustamiseksi.

Vakava asia

Huumori sikseen - professori Hiilamon kirjoitus on hyvin vaarallinen. Meillä on lähihistoriassa karmivat esimerkit niin kommunisti-Venäjältä kuin natsi-Saksastakin siitä miten totalitaarinen, ideologian ohjaama poliitinen valta halusi ottaa ja otti hallintaansa kirkot ja uskonyhteisöt.

Kun me emme kuitenkaan elä totalitarismissa, vaan demokratiassa. Siksi kaikki pyrkimykset minkään uskonyhteisön poliittis-ideologiseen ohjailuun on päättäväisesti torjuttava.

Jos uskonnollinen yhteisö kuten luterilainen kirkko on Martille ja Pertille sopimaton ja heitä syrjiväksi koettu, he voivat vapaasti perustaa oman kristillisen uskonyhteisönsä, jonka toiminnan he kustantavat ja jossa heille sopivat kirkollis-kristilliset menot voidaan toteuttaa. Eihän tässä ole mitään ongelmaa!

Hyvinä historiallisina esimerkkinä Suomessa tässä suhteessa toimivat vapaakirkko ja helluntailiike. Kun ne eivät hyväksyneet lapsikastetta, aktivistit perustivat omat ja omalla taloudellisella perustallaan toimivat yhteisönsä. He rakensivat kokoustilansa ja palkkasivat omat pastorinsa.

Professori Hiilamon ongelma?

Sosiaalipolitiikan professorin Heikki Hiilamon mukaan, näin asian hänen kirjoituksestaan ymmärsin, "vanhan" kirkkolain tunnustuspykälä on muka perustuslakiongelma. Siis se, jossa kirkkolaissa todetaan, että luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristinuskoa, joka on lausuttu vanhan kirkon uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa.

Kun kuitenkin luterilaiseen kirkkoon kuuluminen on nykyään täysin vapaaehtoista, mitään perustuslakiongelmaa ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole olemassa.

Luterilaisen kirkon väitetty kamaluus

Hiilamon kirjoitus, kuin ääneenlausumatonta syrintää vahvistaakseen, nostaa esiin luterilaisen kirkkomme kamaluuksia ja typeryyksiä - ja aivan lapsellisella tavalla.

Professori Heikki Hiilamo esittää, että syy miksi eduskunnnalla, nykyisillä poliittisilla päättäjillämme, ei ole valtaa muuttaa kirkkolakia, on historiallinen.

Hänen mukaansa haluttiin estää, etteivät Venäjän keisarit voimeet puuttua Suomen kirkon asioihin. Tätä perustelua professori Hiilamo pitää nykyaikaan huonosti sopivana.

Niinpä niin

Entisajan ihmiset eivät olleet meitä tyhmempiä. Kysehän oli uskonnollisen uskon ja omantunnonvapauden puolustamisesta altavastaajan tilanteessa - siitä ettei mikään itsensä itsevaltaiseksi ymmärtämä järjestelmä, kuten paavi tai Venäjän ortodoksinen itsevaltainen keisari, voisi puuttua uskonasioihin Suomessa.

Rauhoituspolitiikan nimissä Aleksanteri I, kuten Porvoon valtiopäivillä 1809 todettiin " Jumalan armosta, Kejsari ja Itsevaltias yli koko Ryssänmaan ect." vahvisti Suomen lait, Suomen luterilaisen uskonnon, asukkaiden oikeudet ja säätyjen erivapaudet - siis aikana, jolloin Venäjä oli sotilaallisesti valloittanut Suomen ja jolloin Venäjällä vallitsi maaorjuus ja uskontomme vahvistaja, imperiumin yksinvaltainen johtaja, oli ortodoksi.

No, olihan tässä uskonnonkin osalta niin sanottuja ongelmia. Venäjän ortodoksinen keisari nimitti autonomian ajan luterilaisen kirkon piispat - kuten myös Helsingin yliopiston professorit. Autonomialla oli siis rajansa, siihen mittaan saakka, että imperiumin näkökulmasta vääränlaista politiikkaa edustava pappi voitiin vaikkapa syrjäyttää kirkkoherranvirasta, johon seurakuntalaisten enemmistö oli hänet äänestänyt.

Poliittinen kähmintä?

Hiilamon erikoisessa artikkelissa luterilaisen kirkon uskottavuutta yritetään murentaa viittaamalla kirkolliseen kähmintään.

Hiilamon mukaan, jos kirkkopolitiikan kiemurat olisivat kirkon jäsenten tiedossa, kukapa kirkon jäsen haluaisi verovaroillaan tukea kirkkoa, joka "suojelee epätasa-arvoa ja syrintää".

Hoh hoijaa!

Esimerkkinä näistä kamalista kiemuroista professori Hiilamo nimeltä mainitsee vanhoillilestadiolaiset, "kymmenittäin" pappeja, jotka uskovat vain oman yhteisönsä jäsenten pelastuvan.

Vapaassa maassa voi olla kirkon jäsen ja uskoa myös näin. Asian totuusarvo paljastuu, noin uskonnollisessa mielessä, vasta kuoleman jälkeen. Ennuste ei tässä suhteessa ehkä ole kovin hyvä, kun Jeesus ja hänen seuraajansa eivät olleet minkään sortin myöhempien aikojen suomalaisten herätysliikkeiden jäseniä.

Kysehän ei Hiilamolle ole kuitenkaan vanhoillislestadiolaisten tai muidenkaan suomalaisten herätysliikeiden uskonnollisista näkemyksistä,vaan näiden liikkeiden muista näkemyksistä.

"Kamalia kiemuroita" on kaikissa ihmisten toiminnoissa, eduskunnassa, valtuustoissa, yliopistoissa, yhdistyksissä, kuten jokainen järkevä ihminen ymmärtää asian olevan. Tällaisia me ihmiset olemme.

Tämä Hiilamon huomautus ei ole minkäänlainen argumentti sen puolesta, että antaisimme poliittisille puolueille valtaa päättää uskonyhteisöjen uskomuksista ja niiden väärässä tai oikeassa olemisesta.

Kaupunkilegendat

Kaupunkilegendoissa, kiertävissä juoruissa ja tarinoissa, kerrotaan vasemmistolaisista, jotka ovat keksineet, että alhaisen kirkollisen äänestysprosentin vuoksi kirkko tarjoaa "helpon" kanavan julkisuuteen ja helpon kanavan päästä päättämään kirkon asioista.

Protestanttinen uskonyhteisö on saanut olemassaolonsa aikana kamppailla valtiollisia ja uskonnollisia yksinvaltiaita, sotalordeja, rahan- ja vallanhimoisia poliitikkoja ja kaikenlaisia totalitarismeja vastaan oman olemassaolonsa, uskonsa ja omantunnonvapauden puolesta.

Professori Heikki Hiilamon artikkelista päätellen tämä kamppailu ei vieläkään ole ohi.